Elämäni synkkien virtojen yli löytyi paikoin silta,
mutta tuli lautturikin tutuksi.
Aina ei ollut antaa rahaa.
Onneksi palkaksi kelpasi myös laulu,
vaatteet tai viimeiset eväät.
Uuvuttavan monta ylitystä tuon tumman ja hiljaisen hahmon kera ylitin.
Toistuvasti pyytelin:
"Olkootte jumalat suopeita ja tämä on viimeiseni".
Kerran tuo pieni vene sai töytäisyn tumman virran uumenissa lymyävältä kiveltä.
Seurasin kuin hidastuksessa, miten viitan huppu tipahti lautturin harteille.
Odotin jotain synkkää ja pelottavaa.
Yhtä raskasta kuin oloni aina virtaa ylittäessä.
Mutta kasvot olivatkin kauniit,
suu hymyssä
eikä silmissä hehkunut kalma, vaan elämä.
Se yksi ylitys oli käännekohta.
Vaikenemisen sijasta tekikin mieli jutella,
kun kuunnellessaan käänsi kasvonsa puoleeni.
Katsoi suoraan päin.
Kipinänsä lämmitti rinta-alaa.
Nosti huomaamatta hymyn huulille.
Tuli halu hassutella.
Lautturin äänessä oli erityinen lämmin sointi,
joka loi kuplan pimeän keskelle.
Ja kun sain viimein nauramaan, jokin minussa muuttui.
Pysyvästi.
En enää vältellyt virtoja, vaan suorastaan odotin.
Lämpimiä rupatteluja,
jotka herättivät minussa enemmän eloa kuin elävät.
Koskea en silti uskaltanut.
Hävetti kysyä, mitä siitä seuraisi.
Aloin valmistautumaan noita retkiä varten.
Etsin retkiltäni kauneimmat kivet.
Tai poimin niityltä kukkia seuraavaa lähtöä odottamaan.
En surrut lautturin viedessä palkkionsa,
vaan ilolla annoin.
Jäin odottamaan olisiko lahjani mieleen.
Kovin toiveikas en uskaltanut olla.
Olinhan kuitenkin lihaa ja verta.
Enkä lautturista edes tiennyt mikä oli.
Yksi jumalista vai joku tuomituista?
Vaikka mietinkin, voisiko kukaan olla vankilassa ja säteillä noin?
Edes niin synkän viitan alla?
Laitoin merkille,
että lahjani lautturi säilytti.
Laiturin ympärille oli kerääntynyt jo lähes pellollinen kukkasia.
Niitä eri väreissä ja muodoissa olevat kivet reunustivat
- pieni keidas pimeän keskellä.
Ja hiljalleen lautturikin muuttui.
Viitta ei ollut enää pikimusta,
vaan se heijasti syvää violettia ja sinistä.
Äänen tummaan sävyyn oli hiipinyt keveyttä.
Nauru solisisi kuin vuoripuro.
Tuoden keveyden,
johon eivät kyenneet edes kuulaimmat talvipäivät.
Ja ympärillä oli hehku,
kuin maallisten tähtien ympärillä yötaivaalla.
Lopulta normaali elo menetti makunsa.
Mietin vain lautturia.
Ketä nyt kuljettaa?
Ja heläjääkö naurunsa muille?
Herättääkö saman kaipuun kulkea
yhä uudelleen kohti synkän veden piennarta?
Ja sen valtiatarta?
Lopulta en kestänyt.
Kuljin jälleen laiturin päähän
odottamaan purtta takaisin.
Ja kun lautturi viimein saapui,
käteni ojensin,
kaappasin syliini ja
suutelin.
Välittämättä seurauksista
keräsin rohkeutta:
"Tulkoon tuomio!
Vaikka paikkaan, jota en osaa edes kuvitella!".
Vastustelematta vastattiin suudelmaani.
Ja miten hellästi kätensä päätäni sivelikään!
Hukuin aikaan.
Ajelehdin ikuisuudessa.
Unohdin itseni.
Ja kaikki synkeät matkat ja tragediat niiden takana,
vain löytääkseni itseni uudelleen.
Kuin olisin syntynyt kuolematta.
Eikä sydämeni ole koskaan laulanut niin…
On mysteeri, miten siitä koskaan heräsinkään.
Kun avasin silmäni, tumma viitta oli tiessään.
Eikä enää seisottu laiturilla, vaan korkealla kallion reunalla.
Miten niin kävi, en ymmärrä.
Näin lautturin viimein sellaisena, jona hänet nyt tunnen.
Ilman viittaa, mutta ympärillään edelleen sädekehä.
Jota ei tosin näe, mutta tuntee.
Kuin tavallinen ihminen.
Ollen silti edelleen mysteeri, mikä todella on.
Elämme ihmisinä.
Ei kaikki ole vain mutkatonta,
mutta ihmeellisen kauan on jatkunut elämä.
Ilman ainuttakaan ylitystä.
Peiton lämmössä kyselen joskus:
"Kauanko näin voi jatkua?".
Rakkauteni ei siihen vastaa,
vaan suutelee minut taas ajattomuuteen.
Ehkä tämä ei pääty?
Vaan jatkuu?
