torstai 30. maaliskuuta 2017

Kuolon tanssi

Kun päivä painuu mailleen ja kello helkähtää
Tiedät silloin varmaksi, et huomista sä nää
Lämpö rinnassasi ja mieles tyhjä on
Viimeisen kerran tanssia päätät valossa kuutamon
Ei mitään syytä surra, ei syytä katua
Sä kovin paljon rakastit ja elit totuutta
Ja jos jostain kumman syystä joku pahalla sua muistelee
Niin se on vanhalla kasvatettu okaan piikki, joka kirvelee
Siis juhlan riemulla tanssiisi käy ennen kuin saavuttaa kankeus kuolon
Ja niin kasvoillesi loistava hymy jää, ohjeeksi unohtaa kaiken pelon

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ohut kalvo

Martti "Masa" Kovero 2014. Akryyli kankaalle. 

Vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, että kun olen kahden kolmatta,
kohtaisin tieni pään syynä ammottava haava kaulallani.
Minä vitsinä moista höpsön tarinaa pidin ja ukkoa pilkkani:
"Kuinka kukaan olisi toisen kuolemaa ennustamaan?
Varsinkaan sellainen, jolla on koukkuinen nenä, 
naurettava parta, vapisevat kädet 
ja vain säälittävä rääsy vaatteenaan?".
En minä ollut ylimielinen,
vain vähäuskoinen,
olinhan kuitenkin vain nuori poika.

Eikä hetken koittaessa tapahtumiin syynä ollut pelkuruus, 
liika into tai edes kokemattomuuteni.
Vaikkakin sisintäni jäyti kammottava kauhu, 
hetken halvaannus ja yökötys alla haarniskani.
Ei nuoren miehen mieli ollut valmistautunut siihen näkyyn kamalaan,
jossa miestä kaatui kuin nautaa ja oli kuin olisi astunut Manalaan.
Niin höyryävän hurmeinen oli sekä tantereen nurmi, 
että raskaana roikkuvat pilvet.
Ja niin korvia kirvelevä oli meteli, jonka aikaan sai kivun värittämät karjaisut, 
kiljaisut ja toisiinsa osuvat kilvet.
Ja vaikka näköni oli tarkka ja sekä rohkeutta että ylväyttä vaikka muille jakaa, 
kostautuivat joukkojeni tekemät virheet.
Jotta pakoon olisin päässyt sitä arvaamatonta vaaraa,
olisi tarvittu kotkan siivet tai muut maailman ihmeet.
Väylän paeta ja tilan taistella veivät tovereideni elottomat vartalot.
Ja siinä kerääntyviä pinoja katsellessani, 
täydentyivät myös omani ja vihollisteni kohtalot.
Kokenut ja vakaa käsi miekan varressa kykeni siihen,
että terällään kaulaani haavoitti,
elämän kipinän silmistäni sammutti
ja minä kaaduin kyläni sepän pojan viereen.

Ja vaikka vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, niin silti hämmästys täytti sisimpäni,
kun otin vastaan kohtaloni.
"Eihän tämän näin pitänyt päättyä" ajattelin vieläkin viattomuudessani.
Epäuskon aikaan sai nuori rakkaus ja siitä kummunnut lapsen uskoni,
että vain parhain päin kaikki kääntyä voisi,
että monta toteutumatonta unelmaa todeksi aika vielä toisi.
Kuinka tuo kaunis nuori nainen, 
jonka varsi ja liike olivat kuin sulavan nuoren kurjen, 
elämääni toisi pysyvän onnen.
Että vanhaksi yhdessä elettäisiin varrella seesteisen virran, 
jota reunusti tuuhea, tumma metsä.
Ja kuinka käsi puristuisi käteen peiton alla hyisenä talviaamuna 
ja niin olisi molempien rinnassa ikuinen kesä.

Niin monta hymyä ja kosketusta toteutumatonta.
Ne kaikki vaivaavat vieläkin sielua rauhatonta.
Sekä suru neidon kurjenkaltaisen, jonka ylhäinen keräsi omakseen.
Rakkaakseen väitti ruhtinas, mutta todellisuudessa vangikseen.
Jos vain voisi tavoittaa yksinäisen, joka nuorta rakkautta vaalii muistonaan.
Kuiskauksella, henkäyksellä, kun edes jotenkin välittää läsnäoloaan.
Ja kertoa, että vain ohut kalvo erottaa näitä kahta maailmaa.
Näen, kuulen ja tunnen yhä, mutta en pysty koskettaa.
En varsinkaan nyt, kun myös sinun luusi on peitetty mullalla.
Olet vain muisto, joka sallittu on elää uudestaan enää unten mailla.
Tai johon kurkistaa voin läpi luomisen ikuisen pyörteen,
käteni tarttuessa siveltimeen.