Sinä päivänä, kun viimein näen sinut,
ajan ei tarvitse lakata juoksemasta
eikä luomakunnan pidätellä hengitystään.
Ei.
Sinä päivänä sydämeni saa hakata hiukan nopeammin
ja silmäkulmiini alkavat kerääntyä pienet naururypyt.
Ja sinun kehosi pehmenee jo pelkästä aavistuksesta,
että sitä tullaan silittelemään mitä suurimmalla hellyydellä.
Sormenpääni lempivät hissukseen rypistyviä pakaroitasi.
Ja sinun katseesi muistaa harmaantuvissa hiuksissani aikanaan leiskuneen kullan.
Sinä, minun kävelykeppini.
Ja minä, sinun pesukintaasi.
Arkisissa asioissa suurempaa kuin vain arkista rakkautta.
Kipakatkin sanat syntyen intohimosta eikä kyllästymisestä.
Hiljaisuus jaettua läsnäoloa eikä mykkäkoulua.
Elämä, joka mahdollistaa sinut ja minut eikä vain meitä.
