Kiitos, kun olet olemassa

Onko mielesi matala? 

Huokailetko iltaisin pitkään?

Vai tunnetko sisäistä vahvuutta? 

Ja henkäiset elämää syvään?

Onko mielesi turta vai herkillä?

Ovatko kolhut syvät vai paikatut?

Onko kehosi nukuksissa vai hereillä?

Ovatko kätesi pehmeät vai kovetut?

Vieläkö jaksat unelmoida?

Kääntyykö haaveilevaan hymyyn suu?

Vieläkö jaksat leikistä piehtaroida?

Vieläkö rakkaudelle sydämesi avautuu? 

Näiden ääreen pysähdy, mieti itseäs kuunnellen. 

Kaikessa rauhassa. 

En kysy itseäni varten, vaan palvellen.

 Koska olen olemassa. 

Alentumisen kierre

Kuinka päästä erilleen alentumisen kierteestä? 

Siitä tarpeesta saattaa itsensä alttiiksi loukkauksille.  
Yhä uudestaan ja uudestaan.  
Säälittävästä tarpeesta saada vilpitöntä rakkautta sellaisilta, 

joita ei vain kiinnosta. 
Tai jotka haluavat vain käyttää hyväkseen.  
Mistä kumpuaa tuo tarve kerjätä rakkautta?  
Juuri niiltä vääriltä ihmisiltä.  
Jotka himmentävät sinusta sen valon. 
Jotka imevät sinusta energian.
Jotka saavat sinut rajoittamaan itse itseäsi. 
Etkö voi tunnustaa, että on vääriä ihmisiä? 
Että on niitä, joiden rakkautta ilman on parempi olla. 
Niitä, joista irrottautuminen voi olla parasta mitä teet.  
Etkä vain itsellesi, vaan myös vastapuolelle.  
Koska katkaisemalla ne alentumisen siteet katkaiset samalla sen energiavirran, 
joka pitää valheita yllä.  
Pitää pahoinvointia yllä.  
Lopeta.

* * *

Kirjoitin tämän tekstin itselleni karvan verran reilu vuosi sitten. Ja silloin se tuntui niin henkilökohtaiselta, että ei ollut mitään tarvetta julkistaa sitä. Tuntui, että tuo teksti on jopa niin onneton, vain jotain simppeliä ajatusvirtaa, ettei se ansainnut tulla julkistetuksi. Teksti nousi mieleeni kummittelemaan jo viime viikon lopulla. Vainosi minua viikonlopun yli. Kunnes eilen viimein otin koneen esiin ja kaivoin sen muistisäilöstä silmieni eteen uudelleen luettavaksi. Ja nyt nousikin tarve julkistaa se. 

Pari kuukautta sitten olin vastakkain asioiden kanssa, jossa minun piti muistuttaa itseäni tuon tekstin sanomasta. Olin kuvitellut oppineeni jo tuon tekstin sanoman, mutta löysinkin itseni tilanteesta, jossa jokin vanha aktivoitui minussa uudelleen. Minun piti käydä läpi vielä kerran se sykli, että kykenisin irrottautumaan tarpeesta miellyttää ja kerjätä rakkautta muilta. Että kykenin valitsemaan rakastaa, suojella ja pitää huolta ensisijaisesti itsestäni. Jotta kykenin löytämään vielä yhden uuden tason rakastaa itseäni ja olla itselleni läsnä. Kaikkine heikkouksineni ja virheineni. Ei tuo valinta ilman kipua tullut. Taaskaan. Tavallaan tuo opetus oli brutaalia ja julmaa. Mutta silti koen siitä kiitollisuutta. Minun on nyt taas niin paljon helpompi valita itseni. Epäilyksettä. Ja silti mitä suurimmalla antautumisella ja intohimolla. On aika hurjaa tuntea samanlainen valtava hellyys ja tarve rakastaa itseään kohtaan kuin mitä joskus on tuntenut rakastettuaan kohtaan. Ja parasta tässä on se, ettei se kyky tuntea muita kohtaan ole vähentynyt. Päinvastoin. Minä kykenen rakastamaan olemukseni koko voimalla toista, koska rakastan samoin itseäni.

Tunnetko sinä samoin itseäsi kohtaan? Ellet, niin opettele. Koska minulla on aavistus, että tämä on se rakkaussuhde, joka kykenee olemaan juovuttavan hurmaava koko loppuelämäsi ajan. Tämä on se, mitä olet ikävöinyt ja mitä ilman pelännyt jääväsi. Tämä on se, mitä olet etsinyt muista. Ja tämä on se rakkaus, jota ilman minä en enää kykenisi elämään. En halua kyetä elämään. Vaikka tämä olisi viimeinen kokemani rakkaus, niin voisin todeta, että rakastin hyvin.