Muistaa - meitä oli kaksi.
Kunnes ei sitten ollutkaan.
Tyhjyys ympärillä.
Niin outoa.
Olo eksyksissä kaikkialla.
Kun ennen lauloi, siihen vastattiin.
Ja nyt vain oman laulun vesi järveltä takaisin kantoi.
Kun kylmä kipu asettuu sydänalaan,
se enteilee talvea.
Uutta kylmää routaa, jota täytyy paeta.
Etsimäänsä ei vain silti löydä.
Iäksi kadotettu?
Vaiko tapaaminen toisessa hetkessä?
Toisessa elämässä?
Laulaa, kun ei muuta voi.
Koska vain laulu peilaa takaisin itseään.
Tietoisuutta, olen olemassa.
Ja silti jää leijumaan epäilys.
Jos kukaan ei näe eikä kuule, olenko sittenkään?
