Sanat pistävät.
Kuin neulankärjet.
Jotka läpäisivät ihon ja jättivät muiston jonnekin sinne syvälle.
Jotka edelleen uinuen ovat tulehduksissa
välillä purskauttaen tulehtunutta eritettään pintaan.
Haisten pahalta.
Maistuen pahalta.
Tuoden kuvotuksen ja vilun väristykset.
Eikä vain sanat, vaan myös ne kaikki kovat ja arvostelevat katseet.
Ja kaikki se vastaanotettu viha ja kiukku, joka tuntuu vieläkin kehossa
kuin piiskan iskut tai läimäisyt avokämmenellä.
Tai kaikki ne pirulliset kehut, jotka oli tarkoitettu satuttamaan
tai lausuttiin halveksuen.
Tai ne ”lahjat”, jotka annettiin omahyväisyydellä.
Tai ne ”lahjat”, jotka sinut pakotettiin ottamaan vastaan,
vaikka joka solu huusi ”EI!”.
”Lahjat”, jotka asettelit esille samalla innolla
kuin olisit nielaissut kurkusta alas kauhallisen paskaa.
Kaikki tuo sinuun vieläkin patoutuneena.
Mutta ei enää.
Avaat patosi.
Annat ilkeyden virrata pois.
Päästät otteesi niistä irti.
Luovut halusta kostaa.
Halusta jatkaa perinnettä.
Tarpeesta saada hyvittelyä.
Luovut tarpeesta olla lapsellinen ja alat aikuiseksi.
Kohtaat itsesi sellaisena kuin olet.
Myös sinusta nousevat satuttavat sanat.
Annat niille luvan olla olemassa ja tarkastelet niitä hellyydellä.
Koska nekin ovat rakkautta.
Vääristyneessä muodossaan.
Rakkaudellasi oiot ne.
Ja kasvat jatkossa suorempaan.
