Kutsu elämän valssiin

Kutsu kultani minut tanssiin

Pyöritä ilmassa

Kiinnitä hurmaavaan elämän valssiin

Suutele suuta

Lämpöä, lempeä iltoihin tarjoile

Talvisen viiman ja jään

Kätesi kiedo ympärilleni

Ja minä siihen jään

Etsi, tutki, nautiskele

Ihmeitä ihmisen

Nauravan, itkevän

Syvästi tuntevan 

Suloisen sydämen

Silloin ei naurua sinulta puutu

Mieli ei tylsäksi jää

Matka on taatusti satumainen

Sinulle lupaan mä tään

Valat kerran toisille vannotut

Sidottu sydämeen on

Tässä seison vierelläsi

Ja vastaan: "Tahdon".

* * *
Ensi tahteja kirjoittaessani en tiennyt mitä eteneminen tuo tullessaan. Mutta vaikuttaa siltä, että onnistuin luomaan tahtomattani jonkin häävalssin kaltaisen. 

Kuuntele valssin sävel tästä

Ken

Kertokaa minulle kuka katsoa saa

syvälle sydämeen mun?

Loistavaa valoa ja pimeää,

joka hetkittäin kaihertaa kun

kipeä oon ja pelottaa,

kun lohtua mistään en saa?

Kenet viereeni tahdon auttamaan,

kun matkanteko uuvuttaa?

Ken ymmärtää voi

en vain valoa oo 

auringonkaltaista?

Kuka sydäntä tahtoo koskettaa

heikkoa, vajavaista?

Taikaisaa matkaa tarjota voin

sekä paljon rakkautta.

Tiedän en vallan tyhmä oo

ja omaan sisäistä kauneutta.

Ja useimmiten toki hymyilen

ja pidän elämän rytmiä yllä.

Vaan ken tahtoo myös sen haurauden?

Kuka sille sanoo kyllä?

Otso

Kirkon kirjoista katsoi kuvaa

Aurinkoa aatoksissaan aatteli

Lausui laulun, lausui loitsun

Lähetti lipun, luvan laulavaisen

Ennen entistä elämää eleli

Ilotonta ihmistä itsessään ihmetteli

Syyllistä sydäntä sylissään syleili

Torui toimintaa tahdotonta, totista

Vaan vielä välittää vedestään vähäsen

Vaikka vaipunut välillä valosta Vainajalaan

Antaa anteeksi, armahtaa

Sydämen sykkyräisen sulattaa suudelmaan

Ei elämää elämättä elele

Ei entistä erhettä ehtymättä etsi

Kuulee kuiskauksen, kuulee kuun

Katsoo kaivoon, kaivaa kaihon

Istuu ilossa, itkee ihanuutta

Kouralla kurkottaa, kahmaisee käteensä

Antaa autuuden, antaa arvon

Sielu, sydän saa sadun

Taistelun jälkeen

Taistelun jälkeen olo on tyhjä.

Ja uupunut.

Mitä sitten vaikka selvisit hengissä?

Vaikka saitkin pidettyä rajasi, maasi ja linnasi?

Kaatuneiden veri on kuitenkin käsissäsi.

Eikä se lemu huumaa riemun kiljahduksiin,

vaan kuvottaa.

Se voi tuntua vapaudelta,

mutta tiedät,

että sillä on ollut kallis hinta.

Lohduttominta on tietoisuus

ettei taistelu ollut viimeinen.

Tiedät, että taistelet vielä

yhtä kiihkeästi

kuin joka ikinen kerta.

Joten pese veri pois.

Kiillota ja teroita.

Lepää hetki ja lue viisaita sanoja.

Sinua tarvitaan vielä.

Ja siinä hän oli

Ja siinä hän oli edessäni.

Niin lähellä, että melkein huulet koskettivat omiani.

Tunsin jo lämmön, joka läpäisi koko kehoni.

Tunsin kaipauksen.

Ja epäilyn.

Kuinka ottaa se viimeinen pieni askel?

Kun tuntuu niin hyvältä olla jo tässä.

Edes jo tässä.

Viimeinkin.

Kun jo tämä tuntuu niin ylitsevuotavan hyvältä,

niin mitä onkaan edessä?

On hyvä hetkeksi pysähtyä.

Vain nauttimaan.

Tästä tunteesta.

Tästä odotuksesta.

Tästä tiedosta, että siinä sinä viimein olet.

Kiitollisuudesta, joka pakahduttaa sydämen.

Rakkaudesta, joka tekee melkein kipeää.

Anna minun katsoa sinua hetki.

Ihailla.

Sillä niin kaunis sinä olet.

Olet kaikki mitä odotin ja enemmän.

Olet syys, talvi, kevät ja kesä.

Niin... 

Etenkin kesä. 

Vehreyden Valoilta

Kasvun siemenet kylvetyt

vehreyttä kiiltää.

Sydän tuntee kiitollisuuden

kaiken täyttävän.

Ympärilläni lämmin vaippa

luonnon elinvoiman

Nostaa, voimistaa, lannoittaa.

Sydämen rakkauden.

Päähäni asetan seppeleen

armon, elon janon.

Sisällä ylitsevuotava

rauhan levollisuus.

Nämä sanat muodotuivat alkujaan uuteen syntyneeseen lauluun, mutta valitettavasti sain rikottua kännykän ja sinne pikaisesti laulettu sävel katosi lopullisesti.  

Sinun tähtesi

 Sinun tähtesi juureni kasvatan
syvälle maaperän sydämeen.
Sieltä mä sisältä voimani nostan
hehkumaan kaikille näytille.

Voimani annan kirkkaana loistaa.
Häikäistä turhat pelot pois.
Unelman hienon esille nostaa,
jotta sullekin todeksi tulla vois.

Sinun tähtesi siemenen kylvän
lannoitan, kastelen, varjelen.
Kun syksyllä koittaa korjuun aika
maasta sä löydät sydämen.

Kirkkaana annat rakkauden roihua
polttaa kaiken turhan pois.
Kuolema vanhan tulevaisuuden.
Elämän uuden aamunkoi.

Sanat ja teot

Totisesti sanat valittakoon tarkoin.

Sillä siiven untuvaisen lailla voivat silittää poskea tahi sydäntä.

Tai kahvaa myöden upottaa verisen terän,

jonka pois ottaminenkin satuttaa.

Olkoon asialla puoskari tai välskäri tai satutetun oma käsi.

Ja olkoot tekosi sanojesi jatke.

Teot puhukoon sanojen kanssa samaa kieltä, 

samaa ajatusta, samaa aatetta.

Ja lopulta myös tekosi ovat siemeniä tai innoittajia.

Katsomalla tekojasi näkyköön, miten puhuisit, 

vaikka valitsisit olevasi hiljaa.

Hippuset kultaiset

Hippuset kultaiset muutosta kuvastaa.

Kehoa, ajatusta, tunnetta muovautuvaa.

Jokaiseen muutoksen valmiina, hereillä.

Elämä vallan kuin veitsenterällä.

Vaan ei uhkaavana, synkkänä 

eikä pelkoa täynnä.

Vaan antautuen 

ja luottaen,

että synkemmät pilvet ovat aina selän takana.

Tunnetta suurta sanoihin säilön.

Rytmiin riimitän rakkauden.

Ajatus aivan kuin kosketus ois,

läpi ajan, tilan ja avaruuden kulkee.

Tavoittaa kuulijan, 

ehkä liikkumaan laittaa.

Ja vaikkei niin tekisikään, ei haittaa,

sillä sanat ja sävelet muotonsa saatuaan

elämään jäävät ja elämää elävät tekijästään erillään.

Muuttaen jos ei kuulijaa, 

niin todellisuuden kudosta.

Sanan siemen

Kas, mies valon

sulosointuja säästämättä 

huuliltaan ilmoille lausuu.

Ajatuksen, toisenkin jakaa,

joista jokainen siemenen itäväisen kaltainen on.

Siis ollos tarkkana

ja poimi mielesi multaan kasvamaan.

Kuin vilja kypsyy ihminen

Kuin vilja kypsyy ihminen.

Oraalla ollessaan on toivon symboli.

Vielä tuleva olemus on piilossa.

Kaikki mahdollisuudet avoinna.

Vehreänä kasvaessaan nuori on huumaava.

Sitten korsi vahvistuu kasvun myötä.

Saa näkyvämmin muotonsa mitä on.

Ja lopulta koittaa sadonkorjuu,

joka toisaalta sisältää kuoleman, 

mutta myös uuden alun.

Aika

Aika

tuo kuolema 

paitsi onnen ja elämän,

myös kuolema 

tuskan…

ja ikävän.

Aika

tuo parantaja 

joka kauneimmankin muiston reunustaa timanteilla 

ja syvimmänkin haavan 

kuroo umpeen.

Ja ikuisuudessa 

ei ole itkua ja naurua. 

On vain rakkaus.

Tämmöistä kirjoitin täsmälleen vuosi sitten.. Muistan miten tiskasin arkisesti astioita samalla kun mieli velloi asioita. Olin kuullut vasta päivällä, että entinen työkaveri oli menettänyt vaimonsa traagisissa olosuhteissa. Vuosikymmenten yhteinen taival päättyi äkillisesti niin, että ei ollut tilaisuutta sanoa hyvästejä. Mieli yritti käsitellä sitä surua ja tuskaa mitä tuon tilanteen on täytynyt aiheuttaa. Eikä onnistunut hyvin. Ei ollut oikeastaan ajatuksia. Oli enemmänkin tunteita. Tiskauksen taustalle laitetusta musiikista nousi tietoisuuteen tähän linkitetty kappale Wintersunin Death and the Healing. Ja silloin padot aukesivat. Itkin. 

Ja kun itku oli itketty, niin jotain orasti sisälläni. Otin kynän käteen ja kirjoitin edellä olevan runon. Muutama päivä myöhemmin tuosta kehittyi laulukin samalla nimellä Aika. 

Mitkään sanat eivät riitä kertomaan... Ei niin. Mutta tämä oli minun tapani yrittää käsitellä asiaa itsessäni. 

Kyseiseen runo muokkautui myöhemmin lauluksi asti. Seuraavassa sen sanat.

Aika

tuo kuolema

paitsi onnen ja elämän.

Aika

myös kuolema

tuskan ja ikävän.

Mutta ikuisuudessa

ei ole itkua, naurua.

Aika

tuo parantaja,

joka kauneimman

muiston reunustaa

timanteilla

ja syvimmänkin

haavan kuroo

umpeen.

Koska ikuisuudessa

ei ole rajoja.

Aika

tuo tuomari julma,

joka jokaisen

teot punnitsee.

Aika

tuo vapahtaja,

joka sielun kahleet

katkaisee.

Mutta ikuisuudessa

ei ole itkua, naurua.

Koska ikuisuudessa

ei ole rajoja.

On vain rakkaus.