 |
| Tulkaa katsomaan, hän luo nahkansa! Anne Kultti, 2016. |
Ja juuri kun luuli sateenkaarikalan olevan tiukasti käsissään ihailtavana,
valonsäteiden heijastuessa sen hohtavista suomuista,
lipesivät sormet.
Vesipisarat roiskuivat ympäriinsä kuin kulta
siivittäen sateenkaarikalan vauhtiin.
Vielä pyrstön voimakas isku pärskäytti silmille kylmänlämpimän suihkun ja
sinkosi sen kauas ulottumattomiin.
Räpyteltyään itsensä takaisin hetkeen saattoi havaita,
ettei kyseessä ollutkaan kala tai vesi.
Jokaisella syöksyllä sen muoto muuttui.
Vasta kun erotti lohikäärmeen,
joka sukelteli avaruudessa syösten sinistä, violettia ja kultaista tulta kidastaan,
(ja jonka tulessa oli ihmeellinen ikuisuuden sointi)
vaihtuikin näky riehakkaasti kohti laukkaavaan hirnuvaan varsaan,
jonka kavion iskujen jäljiltä maa tärisi
ja ilman täytti rikki mennen tuoreen nurmen tuoksu.
Salamoiden saattelemana se liikkui nopeammin kuin itse aika.
Pyörähti kehräämään kissa lailla hetkeksi korvan juureen.
Samettisen silittelyn saattelemana.
Tai pelkkänä sähkön tuntuna ilmassa, joka nostatti korvat pystyyn.
Ja juuri ennen kuin ehti kääntää päätään ottaakseen sen hännästä kiinni,
oli se taas poissa.
Niin kaukana, ettei uusinta muotoa edes nähnyt.
Jostain etäältä sen laulu silti vielä kuului...
Aivan kuin haastaen keksimään keinon,
kuinka läpäistä samoin ajan ja paikan.
Jotta voisi olla samaan aikaan maailmankaikkeuden toisella puolen
ja siinä aivan lähellä.
Jotta voisi uida perään.
Jotta voisi uida rinnalla.
Koska kiinni piteleminen ei enää tuntunut hyvältä.
Koska olisi hulluutta edes yrittää.
Ja seikkailuista kiehtovin olisi nähdä,
minne sukelletaan seuraavaksi.
