Asiantuntijat väittävät, että unia voi nähdä vain asioista, joita on nähnyt jo hereillä. Ja että painajaisten merkitys on toimia mielikuvaharjoituksena tosielämän vaaratilanteita varten. Olen nähnyt lapsesta asti painajaisia. Sellaisia, että tiedän varmasti ennen ole moista hereillä nähnyt edes televisiosta. Enkä varsinkaan niin pienenä. Kaukaisimmat painajaiseni kun muistan ajalta kun olin viisivuotias. Tosin liian nuoresta asti katsoin kauhuelokuvia viihteenä, kun eivät ne kauhuelokuvat pelottaneet. Ei niiden kauheudet koskaan yltäneet minun unieni tasolle. Minun kohdallani asia oli toisin päin. Katsoin kauhuelokuvia ja luin kauhukirjoja, jotta en järkyttyisi niin paljon omista unistani. Todellisuus valmensi minua vilkasta unielämää varten.
Asiantuntijat väittävät myös, että mikäli ihminen näkee runsaasti painajaisia ja erityisen väkivaltaisia, niin todennäköisesti hänen psyykessään on jotain pahasti vialla. Sen perusteella minä olen täysi sekopää. Suljetulla osastolla olisi ollut oikea paikkani jo lapsena. Mutta ryökäle... Moni on haukkunut järkeväksi ihmiseksi. Jopa tasapainoiseksi. Vaikka omalaatuinen ja omapäinen oman tien kulkija olen aina ollut. Ja aina olen pitänyt tilaa myös pienelle lapsetukselle. Mutta löytyy minulta neurologin lausunto, jossa pääni tutkittuaan sain terveen paperit. Lausunnossa lukee vielä erikseen että: "Potilas on hyvin orientoitunut.". Kai tuo tarkoittaa lääkärikielellä, että puhuin ihan järkeviä?
En enää noita painajaisia ihan niin tiuhaan näe. Mutta innostuin siitä huolimatta askartelemaan paskartelemaan (kiitos Jukka Rasila ja Touko Pouko tästä sanaparista :D) itselleni viimein unisiepparin. Tuli semmoinen fiilis, että ensi yönä voisi olla painajaisyö enkä millään jaksaisi taas. No... Raavin päätä ja mietin mistä ihmeestä saan pajua tai muuta materiaalia siepparin kehikkoon. Ja silmä osui hellan viereiseen puukasaan, jonka ystäväni/naapurini Hanna oli vasta raijannut ulko-oveni taakse (kiitos vain vielä Hanna!). Sieltä törrötti semmoinen klapi, jossa oli vähän hentoa oksantynkää jäänyt jäljelle. Eli ei muuta kuin revin ne pois, kaivoin villalangan kaapista ja aloin kieli poskesta toiselle liikkuen vääntämään. En tiennyt yhtään mitä tein. Fiilispohjalta tehtiin. Niin kuin kaikki muukin minulla. Ruokaakin kykenen harvoin kokkailemaan reseptin pohjalta. Toisin kuin esim. ystäväni Emilia (Empun köökissä), joka on suunnittelussaan ihanan kurinalainen. No pitihän sitä kehikon pientä kokoa jotenkin kompensoida, joten asettelin kirkkaan lasihelmen tuohon keskelle. Ja kaiken kruunuksi joutsenen sulan, jonka löysin maaliskuulla 2015 Helsingin Lauttasaaren rantakiviltä. Melkein vuoden se on tuossa pyörinyt edessä sillä ajatuksella, että kyllä tuollekin vielä jokin paikka löytyy, kun kerran sielä asti piti kotiin raahata. Ja löytyihän sille!
Tuon hökötyksen tekemisestä on nyt kaksi viikkoa. Vielä en ole sen jälkeen yhtään painajaista nähnyt. En tiedä onko sitten unisiepparin ansiota eli ei. Jään ihmettelemään.
"Jos kaikki laajenee ja minä en onko se sitä, että selvästi pienen?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti