Pain inside

This pain inside, it tears me

It holds me in it’s hands

I wonder am I worth living?

Or worth for love?

It creeps

It twists

It beats me

This pain inside

Like this

No-one needs me

Oh, why

this pain inside?

Young by age

But old inside

This pain is the reason why

When every morning, every night

I wonder 

Is this the day I die?

And maybe then

the pain would go away…

It this a gift from Satan?

Or punishment from the God?

When full of anger,

full of fear

I loose all my loved ones.

18.8.2007

* * * 

Tänään lamauttava kipu pysäytti minut. Olen jo pieneen kipuun niin turtunut, että tarvitaan jo aika iso pysäytys, että se hymy huulilta hyytyy kokonaan. Tänäänkin se enemmänkin rakoili kuin hyytyi. Jostain takaraivosta esiin nousi kuitenkin muisto, että olen joskus iäisyyksiä sitten runoillut jotain kivusta. Tai paremminkin sen lienee tarkoitus olla laulun sanat. Mutta kuitenkin... Ja löytyihän se teksti. Ja se pysäytti uudelleen. Mutta eri tavalla. Tekstillä on huomenna vuosipäivä. Tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta kun sen kirjoitin. Miten sopivaa, että se muistui mieleeni juuri nyt. Ihan ”sattumalta”. Samalla havahduin siihen, että takanani on yhdeksän vuotta kroonisen kivun kanssa elettyä elämää.

Teksti palautti mieleen silloin kokemani kiukun ja epäreiluuden tunteen. Sen kysymyksen, että ”Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Aivan kuin kyse olisi ollut siitä, että eteen tulleet vaikeudet olisivat olleet jotain rangaistusta. Kun nyt yhdeksän vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa, niin huomaan ajatteluni muuttuneen aivan valtavasti. Ansaitsin minä sen. Mutta en rangaistuksena, vaan käsittämättömän isona mahdollisuutena oppia rakkautta. Oppia rakastamaan ensinnäkin itseäni vain sen tähden kun olen olemassa. Arvoni ei ole kiinni siitä paljonko tililleni tulee palkkaa, mikä koulutus minulla on, onko minulla hienolta kuulostavaa titteliä tai kuinka paljon minulla on seuraajia Ingstagramissa. Ja sama toisinpäin. Nyt voin rakastaa myös muita vain siksi kun voin rakastaa. Rakkauden kokeminen toista ihmistä kohtaan ei sisällä enää vaatimusta saada jotain takaisin, ei edes rakkautta. Rakkauden kokeminen ei vaadi edes sitä, että minua kohdeltaisiin hyvin ja arvostavasti. Toki olen oppinut, että minun ei rakkauden tähden tarvitse sietää kunniatonta, väheksyvää tai loukkaavaa kohtelua. Mutta etäisyyden ottamisen ei tarvitse myöskään tarkoittaa vihan, pelon, kaunan tai halveksunnan kehittämistä itseeni tai tuota toista kohtaan. Voin vain ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja rakastaa vähän etäämpää.

Kun ajattelen sitä yhdeksän vuoden takaista Annea nyt, niin voi mikä hellyys minussa syntyy. Miten sisimmässään pelokas, yksinäinen ja rakkautta vailla silloin olinkaan. Ja miten paljon kärsimystä ja kipua sen jälkeen vielä seurasi. Ennen kuin juuri kipu opetti kuinka kääntää se suunta sieltä pimeästä ja kärsimyksestä kohti rakkautta ja valoa. Vähän kerrallaan. Koska sen palveluksen kipu meille tekee. Kipu jatkuu niin kauan, että sille ei ole enää tarvetta opettajana.

Tämän päiväinen kipu vastaa niin hyvin niitä ajatuksia mitä olen mielessäni pyörittänyt. Työstänyt pois surua kaikesta menneestä, kun havaitsen olevani uuden äärellä. Minä tiedän, että ainakin vielä tänään kivulla on opetettavaa. Mutta nyt kipu nostattaa erilaisen pelon. Nyt en enää pelkää katsoa mikä sen kivun on aiheuttanut. Nyt pelkään jättää sille jäähyväiset. Yhdeksän vuotta on pitkä aika elää rinnakkain. Siitä on tullut ystävä. Se on ollut niin hyvä opettaja. Tulee haikea olo.

Jos viestikapulalla olisi ajatuksia vaihtotilanteessa, niin ne voisivat olla samanlaisia kuin minulla. Minua ollaan siirtämässä kivun kädestä rakkauden käteen. Ja siinä välissä minä pelkään sitä että tipahdan kenttään naama edellä. Ja vaikka tätä on harjoiteltu, niin nyt on olympialaiset ja tosi paikka kyseessä. Nyt on se ainutlaatuinen tilaisuus voittaa kultamitali. Kipu ja rakkaus ovat samaa joukkuetta. Rakkaus on se, joka voi viedä maaliin asti. Jos vaihto kusee siksi, että tarraudun liiaksi kivun käteen, niin siinä sitä saa nieleskellä pettymystä sitten seuraaviin kisoihin asti. Silloin kipu on edelleen suurempi rakkauden opettaja kuin puhdas rakkaus. Joten miten on Anne? Otetaanko loppukiri vai jäädäänkö kenttään itkemään?