Hän tahtoisi ratsastaa lohikäärmeellä

Hän tahtoisi ratsastaa lohikäärmeellä.

Sellaisella, joista taruissa kerrotaan.

Joka hönkii tulta polttaen metsät

ja jonka kynnet raapivat haavoja vahvimpaankin kallioon. 

Siipien kärkien kerrotaan ulottuvan taivaan toiselta laidalta toiselle,

pimentäen horisontin tuoden yön pimeyden kirkkaan päivän keskelle.

Ja jonka karjaisu kulkee läpi kylien ja kaupunkien saaden maan tärisemään.

Vaan kuinka herättää nukkuva lohikäärme?

Miten ärsyttää sitä niin, että saisi houkuteltua lähelle?

Entä miten saisi hämättyä, että pääsisi kiipeämään sen selkään?

Mielessään myös taruissa kuvailtu pystysuora lento, 

joka läpäisisi pilvet ja veisi suoraan ylös katsomaan tähtiä 

ja muuta mitä halusi ymmärtää paremmin.

Miltä auringonlasku näyttää avaruudessa?

Kun otsonikerroksen eivät taita valoa saaden taivaan värin vaihtumaan vähitellen?

Taittavatko nebulat valoa?

Entä miltä näyttää auringon korona?

Dragonautti, se hän tahtoisi olla.

Mutta ennen matkaa, ennen hyppyä selkään, 

ennen riskiä menettää henkensä 

pitäisi selvittää kuinka kaikki toimii.

Kuinka ohjata suunta, kun lohikäärmeessä ei ole rattia 

eikä suitsina toimisi edes kultalanka?

Miten hiljentää tai yllyttää vauhtia tai jopa pysäyttää?

Ja miten päästä takaisin kotiin, 

jos avaruus onkin vain kasa kiviä pimeyden keskellä?

Näitä kaikkia toisinaan mietti illan pimetessä.

Vaikka epäilikin lohikäärmeen olevan vain tarua.

Sittenkin vaikka oli kuullut hentoa murinaa 

ja tuntenut lämpimän tuulahduksen 

siellä missä tarut väittävät lohikäärmeen nukkuvan untaan.