Ken pelkää kuolemaa, pelkää itseään.
Suuree hiljaisesti itsessään kaikkea tekemätöntä.
Häpeää laiminlyöntejä, jotka on kokenut velvollisuudekseen.
Turhautuu kaikista tilaisuuksista, joiden antoi ajaa ohi päättämättömyydessään
ja pelossaan tekevänsä virheitä.
Kuolemaa pelkää hän, joka ei ole oppinut rakkautta.
Joka on saanut kokea vain kalpeita heijastuksia siitä.
Joka on nähnyt sen kauneuden ja itselleen sitä halajoi.
Mutta silti kerta toisensa jälkeen painaa päänsä ja toteaa "en ole sen arvoinen".
Purren hammasta jatkaa harmaata matkaa...
Tässä kuoleman äärellä olen kiitollinen siitä,
että se auttoi kaivamaan pimeät koloni esiin ja rakastamaan sitä kaikkea.
Auttoi rakastumaan itseeni.
Auttaa kokemaan syvää kiitollisuutta siitä, että olen rakastanut.
Auttoi näkemään, että kuolemakin on rakkautta.
Eikä minun enää tarvitse pidellä kuolemaa kädessäni.
Viimein voin antaa vuoron elämälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti