Siitä tarpeesta saattaa itsensä alttiiksi loukkauksille. Yhä uudestaan ja uudestaan. Säälittävästä tarpeesta saada vilpitöntä rakkautta sellaisilta,
joita ei vain kiinnosta. Tai jotka haluavat vain käyttää hyväkseen. Mistä kumpuaa tuo tarve kerjätä rakkautta? Juuri niiltä vääriltä ihmisiltä. Jotka himmentävät sinusta sen valon. Jotka imevät sinusta energian. Jotka saavat sinut rajoittamaan itse itseäsi. Etkö voi tunnustaa, että on vääriä ihmisiä? Että on niitä, joiden rakkautta ilman on parempi olla. Niitä, joista irrottautuminen voi olla parasta mitä teet. Etkä vain itsellesi, vaan myös vastapuolelle. Koska katkaisemalla ne alentumisen siteet katkaiset samalla sen energiavirran, joka pitää valheita yllä. Pitää pahoinvointia yllä. Lopeta.
* * *
Kirjoitin tämän tekstin itselleni karvan verran reilu vuosi sitten. Ja silloin se tuntui niin henkilökohtaiselta, että ei ollut mitään tarvetta julkistaa sitä. Tuntui, että tuo teksti on jopa niin onneton, vain jotain simppeliä ajatusvirtaa, ettei se ansainnut tulla julkistetuksi. Teksti nousi mieleeni kummittelemaan jo viime viikon lopulla. Vainosi minua viikonlopun yli. Kunnes eilen viimein otin koneen esiin ja kaivoin sen muistisäilöstä silmieni eteen uudelleen luettavaksi. Ja nyt nousikin tarve julkistaa se.
Pari kuukautta sitten olin vastakkain asioiden kanssa, jossa minun piti muistuttaa itseäni tuon tekstin sanomasta. Olin kuvitellut oppineeni jo tuon tekstin sanoman, mutta löysinkin itseni tilanteesta, jossa jokin vanha aktivoitui minussa uudelleen. Minun piti käydä läpi vielä kerran se sykli, että kykenisin irrottautumaan tarpeesta miellyttää ja kerjätä rakkautta muilta. Että kykenin valitsemaan rakastaa, suojella ja pitää huolta ensisijaisesti itsestäni. Jotta kykenin löytämään vielä yhden uuden tason rakastaa itseäni ja olla itselleni läsnä. Kaikkine heikkouksineni ja virheineni. Ei tuo valinta ilman kipua tullut. Taaskaan. Tavallaan tuo opetus oli brutaalia ja julmaa. Mutta silti koen siitä kiitollisuutta. Minun on nyt taas niin paljon helpompi valita itseni. Epäilyksettä. Ja silti mitä suurimmalla antautumisella ja intohimolla. On aika hurjaa tuntea samanlainen valtava hellyys ja tarve rakastaa itseään kohtaan kuin mitä joskus on tuntenut rakastettuaan kohtaan. Ja parasta tässä on se, ettei se kyky tuntea muita kohtaan ole vähentynyt. Päinvastoin. Minä kykenen rakastamaan olemukseni koko voimalla toista, koska rakastan samoin itseäni. Tunnetko sinä samoin itseäsi kohtaan? Ellet, niin opettele. Koska minulla on aavistus, että tämä on se rakkaussuhde, joka kykenee olemaan juovuttavan hurmaava koko loppuelämäsi ajan. Tämä on se, mitä olet ikävöinyt ja mitä ilman pelännyt jääväsi. Tämä on se, mitä olet etsinyt muista. Ja tämä on se rakkaus, jota ilman minä en enää kykenisi elämään. En halua kyetä elämään. Vaikka tämä olisi viimeinen kokemani rakkaus, niin voisin todeta, että rakastin hyvin.
Tuollaisiin ajatuksiin pysähdyin lauantaina. Kesken vapaapäivän laiskottelun ja mielenkiintoisen sarjan ääreltä. Tuo oli hämmentävää, kun ei minulla ole ollut itsetuhoisia ajtuksia tai tunteita. Eli kyse ei ollut siitä, että kokisin epätoivoa tai toivottomuutta. Ei minun ollut henkisesti paha olla. Päinvastoin. Minulla on moni asia elämässäni paremmin kuin koskaan. Minulla on elämässäni paljon huumoria, iloa ja rakkautta. Töiden puolesta elän sellaista unelmaa, jota en ole edes uskaltanut uneksia. Saan olla luova hullu. Toteuttaa itseäni. Olla oman itseni herra. Enkä edes yksin, vaan yhteistyössä maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olla luova hullu työkseen oman sielunsiskonsa kanssa. Aika huikeaa eikö totta?
Tuohon ajatukseen pysähtyi koko viikonloppuni. Mistä ihmeestä moinen kumpusi?
Koko tämän alkuvuoden minussa on ollut käynnissä prosessi, joka tuntuu muuttavan jälleen kerran minua. Olen jo nuoresta asti pitänyt ihanteena kehittyä ihmisenä. Viime vuosina tiedon lisäämisen ja sivistämisen sijasta olen sitoutunut enemmän henkiseen puoleen. Olen halunnu kaivaa itsestäni sen todellisen minän. Olen muokannut ajatusmallejani. Laittanut minulle opetettuja vanhoja rakennelmia palasiksi ja rakentanut niitä uusiksi siltä pohjalta mihin itse uskon. Omien arvojeni mukaisiksi. Olen myös kaivanut mieleni sontaluukut auki ja tyhjännyt itseni kaiken maailman ikävistä tunteista ja elämänkokemuksista. Olen puhdistunut jokaisen lapiollisen myötä.
Ja viimein tuossa vuodenvaihteessa kohtasin tilanteen, että mielen kiviä käänneltäväksi on jo suhteellisen vähän. Etsin etsimistäni ja jo lähes tuskastuin siihen kun ei löytynyt "tavaraa" tämän jo kovin rakkaaksi (ja raskaaksikin toisinaan, myönnän) käyneen harrastuksen tarkoitusperiin. Piti siirtyä vaiheeseen, jossa asiat saa vain olla. Keskittyä vain hetkeen. Nauttimaan aistimuksista ja läsnäolosta. Päänsisäisen työstämisen sijasta piti siirtyä tarkkailemaan jälleen tarkemmin ulkomaailmaa ja omaa suhdettani siihen. Ja se tie onkin tuonut jälleen täysin uuden tason. Huikeimman haasteeni ikinä.
Minulla on laaja työkalupakki käytössäni siihen kuinka muokata ja uudistaa ajatuksiani ja tunteitani. Minulla on kyky auttaa ja nopeuttaa prosesseja.
Mutta miten ihmeessä helpottaa sitä tuskaa,
kun asioita purkautuu kehon solutasolta asti?
Sallimalla se."
Tähän lopputulokseen olen tämän kevään aikana tullut. Meissä kaikissa on nykyhetkessä läsnä aina kolme tasoa: kehollinen taso (tai toiminnan taso), tunnetaso ja ajatustaso. Teoriassa yhtä muuttamalla pitäisi kyetä muuttamaan myös muita. Ja oman kokemuksen kautta voin vahvistaa tämän toimivan useimmissa tapauksissa. Mutta kehon taso on näistä hitain muuttumaan. Koska keho muistaa solutasolla sellaisia asioita, joista olemme tietoisen mielen tai edes alitajunnan likavesissä päästäneet irti. Keho viestii ja "tuntee" asioita, joihin et löydä enää mitään tarttumapintaa omiksi kokemissasi ajatuksissa tai tunteissa. Eikä tämä ole mikään tieteellinen tai tutkittu fakta. Tämä on minun kokemukseni.
Tämän kevään aikana kehoni on alkanut omin päin puhdistumaan kehon solutasolta. Koska olen "tilannut" sen tekemällä kaiken tuon aikaisemman pohjatyön ajatusten ja tunnetilojen muokkauksineen. Koska olen julistanut toistuvasti ja isoon ääneen, että tulkoon vaikka helvetin liekit, niin minä haluan mennä eteenpäin. Ja hupaisaa kyllä nuo helvetin liekit tavallaan toteutuivat. Kehosta on tullut ulos monenlaisia voimakkaita tunnetiloja. Kuukausi takaperin olin porekylvyssä ja minulle tuli mielikuva päähäni kuin olisin tulikylvyssä. Kuin se poreileva vesi olisi hehkuvan punaista laavaa. Jo ennen kylpyä minulla oli noussut pieni kiukku päälle. Mutta siellä tulimeren keskellä se nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ja mistä olin kiukkuinen? En niin yhtään mistään tai yhtään kenellekään. Sehän tuossa kehollisessa purkamisessa onkin mielenkiintoista. Se on jotain mikä on sullottu kehoon "piiloon" ehkä vuosia aiemmin. Kenties jo lapsena. Tai ylipäätään nuo ovat jotain minkä ilmaisemisen tai tuntemisen tai edes ajattelimisen olisin sallinut itselleni.
"Kiellettyjä" tunteita ja ajautuksia.
Se on justiinsa sitä kun on kersasta asti hoettu,
ETTÄ OLE KILTTI TYTTÖ!!!
Minä tuskin koskaan olen kyennyt olemaan näkymätön, äänetön, hajuton ja mauton. Minussa on varmaan aina ollut siihen liikaa "persoonallisuutta" ja mielipiteitä. Mutta olen minä perkele yrittänyt olla kiltti. Olla loukkaamatta ketään tahallani. Antanut anteeksi ja uusia mahdollisuuksia. Ymmärtänyt silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Olen ollut huutamatta, kun kiltit tytöt eikä varsinkaan sivistyneet ja fiksut naiset huuda. Ei ne polje jalkaa tai riko tavaroita, vaikka olisi kuinka aihetta. Eikä ne itke räkä poskella julkisesti. Monta vuosikymmentä kieltäydyin itkemästä julkisesti sekä kiukusta, surusta että ilosta. Ylipäätään pakotin itseni käyttäytymään omalla mittapuullani "hillitysti". Olen oikeasti aika temperamenttinen ja tokihan tuo on paikoin pakolla päässyt esiin. Mutta silti olen kyennyt luomaan itseeni sellaisen jäähdytysjärjestelmän sekä hillitsemisen jalon taidon, että minulle itsellenikin tuli viime vuonna yllätyksenä miten tunteellinen ja herkkä ihminen olen.
Kaikkea vuosien aikana padottua tunnetta tässä sitä nyt siis puretaan. Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että tunnen itseni idiootiksi kun joudun purkamaan sellaista minkä olisi voinut käsitellä siinä kohtaa kun asiat olivat ajankohtaisia. Mutta kun taustalla on se mitä on opetettu. "Pitää olla kuin muutkin ihmiset" on lause, jota on yritetty istuttaa minun päähäni "ettei tartte hävetä". Siihenhän koko aikaisempi sukupolvi on opetettu uskomaan, että kaikkien tunteiden ilmaiseminen on jotenkin hävettävää. Ja tuota on yritetty välittää eteenpäin. Ja sen seurauksena ollaan täynnä katkeruutta ja ikäviä tunteita, joita yritetään estää tulemasta pintaan juomalla, tekemällä hulluna töitä kuolemaan asti tai muuta yhtä "pätevää". Olen jo aiemmin sanonut EI tälle ajattelulle ja toiminnalle. Mutta kun se ei riitä, että tästä eteenpäin toimin toisin. Kun on sinne kehoon tungettuna vuosien vihat, surut, pelot, ahdistukset jne. Käsittämätöntä kyllä tuossa yhtenä päivänä nousi jopa voimakas mustasukkaisuus ilman ennakkovaroitusta. Ja jälleen niin ettei siihen ollut mitään syytä tai edes kohdetta. Mutta voi hyvä tavaton miten voimakkaalta sekin tuntui! Se oli suorastaan hurjaa...
Ja miltä se tuntuu kun keho purkaa solutasolta?
Se tuntuu siltä kuin hengittelisit koko kehon läpi sitä purkautuvaa tunnetta.
Tuo on vain päinvastainen tilanne kuin yleensä. Normaalistihan ensin on ajatus- tai tunneärsyke, johon keho reagoi. Ajattelet vaikka jotain päivän aikana käymääsi keskustelua ja huomaat reaktiona siinä kokemallesi epämukavuudelle hartioiden nousevan jännittyneenä kohti korvia. Keho vastaa tunteeseen ja ajatuksiin. Kun keho purkaa, niin se tavallaan palauttaa sen tunteen tunnettavaksi tai ajatuksen mieleesi. Tilanne on vain hämmentävä, kun tuossa järjestyksessä ei olekaan sitä syyn ja seurauksen logiikkaa. Et voi yhdistää ajatusta tai tunnetta mihinkään tapahtumaan tai loukkaavaan sanaan. Se on vain ajatus tai tunne ilman kiinnekohtaa. Ja todellakin ainoa mitä voit tehdä purkaaksesi sen pois on sallia se. Ja antaa sille tasan se aika mitä se vaatii. Ainakin omalla kohdallani yritykset sulloa kehon palauttamat asiat takaisin kehoon ovat epäonnistuneet surkeasti. Pahentaneet oloa ja tehneet olon lähes sietämättömäksi. Aivan kuin keholla olisi valta kieltäytyä vastaanottamasta sitä vanhaa paskaa uudelleen. Enkä minä totta puhuakseni niin tosissani ole edes yrittänyt. Kun kerran olen sitoutunut menemään eteenpäin. Olemaan oman elämäni koekaniini. Mutta inhimillisenä ihmisenä minäkin joissain tilanteissa hairahdun ajattelemaan ettei kaikissa tilanteissa ole sopivaa käyttytyä sekopäisesti tai olla jotain muuta kuin aina hymyilevä ja hyväntuulinen Anne.
"Haluan kuolla.
Kaikkein eniten maailmassa haluaisin kuolla.
Juuri nyt."
Palataan vielä tuohon alkuun. Että mikä se tuo tuommoinen ajatus oli, että haluaisin kuolla? Vuosi 2008 oli minulla henkiinjäämistaistelua. Seurausta tilanteesta, jossa olin kieltäytynyt kuuntelemasta kehon tarpeita ja vain pakottanut toimimaan sen mukaan mitä vaadin. Vaadin kehoani suorittamaan. Kunnes tuli romahdus. Jouduin kohtaamaan sen, että minulla on perinnöllinen sidekudossairaus, jonka takia olin kipeä ja joka tuo paljon toiminnallisia rajoitteita. Eli olin ollut kuuro sille, että kehoni ei voi suoritua siitä mitä siltä vaadin. Minulle kerrottiin myös ettei sitä kipua mikään voi viedä kokonaan pois ja että se tulee olemaan seuralaiseni kuolemaani asti. Että olen kroonisesti kipeä. Ja voi luoja miten kipeä minä koko tuon vuoden olinkaan... Tuo kipu oli niin voimakas, että se söi elämänhaluani. Jos elämä on silkkaa kipua, niin minkä arvoista se on? Jos unikaan ei tuo helpotusta, koska näet unia siitä miten kipeä olet? Siis se muutama hassu tunti mitä kivultasi ylipäätään kykenet vajoamaan jonkin sortin horrokseen. Tuolloin punnitsin kivun läpäisemän elämän arvoa ihan tosissani. Fantasioin siitä, että kääntäisin rattia ratkaisevalla hetkellä rekan eteen tai vain päästäisin siitä irti sillalla ajaessa. Tai haaveilin kuinka joku törppö tekisi minulle palveluksen ajamalla autolla päälle. Niitä oli aika monia elämän lopettamiseen liittyviä haaveita. Eivätkä kaikki liittyneen rekkoihin tai autoiluun muutenkaan. En minä silloinkaan ollut itsetuhoinen. Olin vain sietämättömän kipeä. Ja vaikka haaveilin siitä miten rekka murskaa minut ja päättää kärsimykseni, niin en olisi koskaan voinut toteuttaa itse aktiivisesti mitään moista. Silloinkin ajattelin ensisijaisesti sitä etten voi tehdä mitään mikä aiheuttaa viattomalle rekkakuskille ikuisia traumoja ja painajaisia. Sen verran tiukassa vastuu muista ihmisistä minussa istui jopa silloin epätoivon hetkellä.
Silloin 2008 minä lopulta hyväksyin, että ollaan sitten loppuelämä kipeitä. Tai oikeasti minä osin huijasin. Hyväksyin ajatuksen, että saatan olla kipeä loppuelämäni jokainen päivä. Ja silti hyödynsin jo aiemmin oppimaani kykyä sulkea kehon antamat viestit tajunnastani. Tasapainottelin sallimisen ja kieltämisen välillä. Muutin toimintatapoja lempeämmäksi ja kuuntelin kehon tarpeita enemmän. Aloin meditoimaan ja tekemään rentoutusharjoituksia. Kuuntelin niissä jopa kipua. Mutta osan siitä suljin sittenkin pois. Ja pidin kehoa vihollisena. Olihan se pettänyt minut katalasti. Olin tuomittu olemaan valuvikainen koko loppuelämäni. Minulta oli kielletty loppuelämäkseni asioita, joita olin rakastanut. Noin ajattelin silloin. Myöhemmin uudistuneen toiminnan ja asenteen myötä kipu alkoi helpottamaan ja osin muttui myös käsitykseni kehostani. Tein rauhan kehoni kanssa. Oman kivun helpottamisen lisäksi minusta tuli ammattilainen siinä kuinka auttaa myös muita pääsemään kivuistaan eroon.
Toisen kerran minut lyötiin polvilleen maahan vuonna 2015. Keho petti jälleen. Mutta nyt eri tavalla. Rytmihäiriöitä, hengitysvaikeuksia, kuumetta, allergisia oireita, lymfaattisen järjestelmän häiriökäyttäytymistä jne. Kaikkea hyvin epätavanomaista. Osa noista on saanut selityksen ympäristötekijöillä, osa on selvinnyt olevan sidekudossairauteni etenemisen vaikutusta ja sitten se loppu on sitä, että tarvitsin sen toisen pysäytyksen. Osana sitä tietä, jossa opiskelen rakkautta, myötätuntoa ja parhaimmaksi versiokseni tulemista. Olin oppinut säästelemään kehoani, mutta en sisintäni. Pakotin edelleen itseäni olemaan tilanteissa ja olosuhteissa, joissa minun oli huono olla. Edelleen uhrasin itseni, oman terveyteni ja oman henkisen hyvinvointini sen eteen mitä kuvittelin työelämän tai "ystävieni" minulta vaativan. Toisesta näkökulmasta minulta vietiin ne loputkin asiasta, joiden varaan oma itsekunnioitukseni oli rakentunut. Ne asiat, jotka olivat saaneet minut kokemaan itsestäni edes pientä ylpeyttä. Toimintakyky meni ihan olemattomaksi ja koin itseni todella avuttomaksi. Hetkittäin mietin silloinkin elämäni mielekkyyttä. Mutta vain hetkittäin. Todistusaineiston painavuudesta huolimatta olin silti enimmäkseen vakuuttunut, että kuntoudun jälleen. Ja tuo pysäytys antoi minulle kunnon sysäyksen kaivella ne kaikki jäljellä olevat pimeät kolot esiin ja löysin käsittämättömän suuren rakkauden itseäni kohtaan. Löysin elämääni mielekkyyttä, olooni suurta vapauden tunnetta ja maailma on ollut enemmän "paikallaan" kuin koskaan ennen. Muutuin perustuksia myöten. Löysin mielenrauhan ja luottamuksen. Ja lähdin toteuttamaan unelmia.
Kaikkea tuota vasten oli siis itsenikin vaikea käsittää miksi haluaisin kuolla. Kunnes ymmärsin ettei tuo ole tämän hetken suurin toive. Tuokin on taas niitä kehon palauttamia ajatuksia. Minulle paljastui, että olen tuonkin tunkenut jonnekin syvälle itseeni. Ja että nyt sen ajatuksen pitää antaa hetken olla olemassa. Että se pitää kohdata. Että haluan kuolla. Koska vaikka ymmärrän tuon nyt olevan jokin menneen aave, niin tunnen sen hyvin todesti. Eihän se kehon puhdistaminen valetuntemalla toimi. Silloin lauantaina se oli mitä totisinta totta. Sunnuntaikin meni täysin sen ajatuksen vallassa. Tälläkin hetkellä tunnen siitä vielä osan. Mutta tänään olen jo ollut murroskohdassa, jossa ajatus elämän jatkumisesta on houkuttelevampi kuin sen päättyminen.
Päivän tuoma toivo löytyi aika erikoisella tavalla. Lauantaina kysellessäni mistä moinen ajatus kuolemasta kumpusi, tuli mieleen myös tämmöinen lause: "Kun ei pääse enää kuntosalillekaan.". Otin tuon kehon tuoman nurinan vakavasti. Hain eilen itselleni kuntosalikortin ja tänään käytin sitä ensimmäistä kertaa. Kukaan pelkästään järjellä toimiva ihminen ei olisi tuota tehnyt. Edelleen rytmihäiriöt ovat lähes vaarallisella tasolla. Selkä on ollut jo pidempään taas tulehduksissa. Viimeiset pari viikkoa niin pahasti, että kudokset ovat jo ikävästi jäykistyneet. Sama tilanne on oikean olkapään kanssa. Keho on ollut jatkuvassa tulessa jo pidemmän aikaa. Ja suositukset ylipäätään minun sidekudossairaudessani olisivat tehdä lempeitä kehoa avaavia liikkuvuusharjoituksia ja venyttelyä. Mutta kun kehollani oli tuo toive... Ja kun olen sallinut itselleni toiminnan, joka ei perustu pelkkään järkeen. Minulla on lupa toimia myös intuitiivisesti. Joten minähän ajattelin, että minä menen sinne kuntosalille ja teen mitä keho pyytää. Vaikka menis henki. Koska lopputulos olis joka tapauksessa sama. Joko keho kuolee, kun ei halua olla olemassa tai kuolee kun teen typeryyksiä. Minusta tuo jälkimmäinen oli parempi vaihtoehto. Ja riski kannatti.
Ei mennyt henki.
Mutta voitin kaiken.
Kehosta kumpuaa olotila,
että olen ELOSSA TAAS.
Tämä päivä oli vasta alku. Ymmärrän sen. Koska kyllä tuohon kuoleman ajatuksen esille tuloon liittyy muutakin kuin vain halu päästä taas liikkeelle. Minun pitää päästä siitä ajatuksesta, jonka mukaan kehoni on jonkin sortin este, hidaste tai rasite pois. Tuosta harhasta. Ja tehdä lopullinen rauha kehoni kanssa. Luoda uusi side ja rakkaussuhde. Tuo on se elämäni suurin haaste "valuvikaisena". Mutta minä rakastan haasteita. Ja minä aion onnistua.
Tänään
lamauttava kipu pysäytti minut. Olen jo pieneen kipuun niin
turtunut, että tarvitaan jo aika iso pysäytys, että se hymy
huulilta hyytyy kokonaan. Tänäänkin se enemmänkin rakoili kuin
hyytyi. Jostain takaraivosta esiin nousi kuitenkin muisto, että olen
joskus iäisyyksiä sitten runoillut jotain kivusta. Tai paremminkin
sen lienee tarkoitus olla laulun sanat. Mutta kuitenkin... Ja
löytyihän se teksti. Ja se pysäytti uudelleen. Mutta eri tavalla.
Tekstillä on huomenna vuosipäivä. Tulee kuluneeksi yhdeksän
vuotta kun sen kirjoitin. Miten sopivaa, että se muistui mieleeni
juuri nyt. Ihan ”sattumalta”. Samalla havahduin siihen, että
takanani on yhdeksän vuotta kroonisen kivun kanssa elettyä elämää.
Teksti
palautti mieleen silloin kokemani kiukun ja epäreiluuden tunteen.
Sen kysymyksen, että ”Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni
tämän?”. Aivan kuin kyse olisi ollut siitä, että eteen tulleet
vaikeudet olisivat olleet jotain rangaistusta. Kun nyt yhdeksän
vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa, niin huomaan ajatteluni
muuttuneen aivan valtavasti. Ansaitsin minä sen. Mutta en
rangaistuksena, vaan käsittämättömän isona mahdollisuutena oppia
rakkautta. Oppia rakastamaan ensinnäkin itseäni vain sen tähden
kun olen olemassa. Arvoni ei ole kiinni siitä paljonko tililleni
tulee palkkaa, mikä koulutus minulla on, onko minulla hienolta
kuulostavaa titteliä tai kuinka paljon minulla on seuraajia
Ingstagramissa. Ja sama toisinpäin. Nyt voin rakastaa myös muita
vain siksi kun voin rakastaa. Rakkauden kokeminen toista ihmistä
kohtaan ei sisällä enää vaatimusta saada jotain takaisin, ei edes
rakkautta. Rakkauden kokeminen ei vaadi edes sitä, että minua
kohdeltaisiin hyvin ja arvostavasti. Toki olen oppinut, että minun ei
rakkauden tähden tarvitse sietää kunniatonta, väheksyvää tai
loukkaavaa kohtelua. Mutta etäisyyden ottamisen ei tarvitse myöskään
tarkoittaa vihan, pelon, kaunan tai halveksunnan kehittämistä
itseeni tai tuota toista kohtaan. Voin vain ottaa muutaman askeleen
taaksepäin ja rakastaa vähän etäämpää.
Kun
ajattelen sitä yhdeksän vuoden takaista Annea nyt, niin voi mikä
hellyys minussa syntyy. Miten sisimmässään pelokas, yksinäinen ja
rakkautta vailla silloin olinkaan. Ja miten paljon kärsimystä ja
kipua sen jälkeen vielä seurasi. Ennen kuin juuri kipu opetti
kuinka kääntää se suunta sieltä pimeästä ja kärsimyksestä
kohti rakkautta ja valoa. Vähän kerrallaan. Koska sen palveluksen
kipu meille tekee. Kipu jatkuu niin kauan, että sille ei ole enää
tarvetta opettajana.
Tämän
päiväinen kipu vastaa niin hyvin niitä ajatuksia mitä olen
mielessäni pyörittänyt. Työstänyt pois surua kaikesta menneestä,
kun havaitsen olevani uuden äärellä. Minä tiedän, että ainakin vielä tänään kivulla on opetettavaa. Mutta nyt kipu nostattaa erilaisen pelon. Nyt en
enää pelkää katsoa mikä sen kivun on aiheuttanut. Nyt pelkään
jättää sille jäähyväiset. Yhdeksän vuotta on pitkä aika elää
rinnakkain. Siitä on tullut ystävä. Se on ollut niin hyvä
opettaja. Tulee haikea olo.
Jos
viestikapulalla olisi ajatuksia vaihtotilanteessa, niin ne voisivat
olla samanlaisia kuin minulla. Minua ollaan siirtämässä kivun
kädestä rakkauden käteen. Ja siinä välissä minä pelkään sitä
että tipahdan kenttään naama edellä. Ja vaikka tätä on
harjoiteltu, niin nyt on olympialaiset ja tosi paikka kyseessä. Nyt
on se ainutlaatuinen tilaisuus voittaa kultamitali. Kipu ja rakkaus
ovat samaa joukkuetta. Rakkaus on se, joka voi viedä maaliin asti.
Jos vaihto kusee siksi, että tarraudun liiaksi kivun käteen, niin
siinä sitä saa nieleskellä pettymystä sitten seuraaviin kisoihin
asti. Silloin kipu on edelleen suurempi rakkauden opettaja kuin
puhdas rakkaus. Joten miten on Anne? Otetaanko loppukiri vai
jäädäänkö kenttään itkemään?
PS. Tämä runo kuiski tuossa haluavansa itselleen sävelen. Ja osa sävelestä tulikin jo eilen välittömästi ulos samalla kun kirjoitin runon ylös. Eli tämän osalta jatkoa seuraa...
Jokainen
tekemäni virhe vain siksi että osaisin valita viisaammin
Tuo ajatus minua lohduttaa Se
pelastaaa minut syyllisyydestä ja häpeästä Sen
avulla osaan antaa itselleni anteeksi ja olla armollinen Tuo
ajatus tuo minulle vapauden Minulla
on vapaus elää hetkessä Ilman
tarvetta kerrata,
mitä olisin voinut tehdä paremmin Tai
valvoa öitä peläten,
minkä väärän valinnan tai virheen
seuraavaksi teen Riittää
kun tiedän mitä ja miksi teen juuri nyt Kun
tiedän mitä tunnen ja ajattelen juuri nyt Enimmäkseen
riittää,
kun vain olen ja annan elämän virran viedä Tuoda
asiat eteeni Olen
jo tehnyt niin monta hyvää ja huonoa valintaa, että olen jo niin
viisas etten
luota pelkkään järkeen Annan
sydämen sanoa mistä kulmasta kääntyä ja milloin
pysähtyä Historia
ei kerro kuka olen, vaan kuka olin Sen
kuka olen saa selville vain kysymällä juuri nyt Eikä
se mitä olin tai olen määrää mitä voin olla huomenna Juuri
tekemäni virheiden tuoma viisaus mahdollistaa sen, että
tänään ja huomenna voin mennä kohti sitä mitä todella haluan Luoda
sitä mitä haluan Luoda
pelon sijasta sydämellä
Tämmöistä kirjoitin täsmälleen vuosi sitten.. Muistan miten tiskasin arkisesti astioita samalla kun mieli velloi asioita. Olin kuullut vasta päivällä, että entinen työkaveri oli menettänyt vaimonsa traagisissa olosuhteissa. Vuosikymmenten yhteinen taival päättyi äkillisesti niin, että ei ollut tilaisuutta sanoa hyvästejä. Mieli yritti käsitellä sitä surua ja tuskaa mitä tuon tilanteen on täytynyt aiheuttaa. Eikä onnistunut hyvin. Ei ollut oikeastaan ajatuksia. Oli enemmänkin tunteita. Tiskauksen taustalle laitetusta musiikista nousi tietoisuuteen tähän linkitetty kappale Wintersunin Death and the Healing. Ja silloin padot aukesivat. Itkin.
Ja kun itku oli itketty, niin jotain orasti sisälläni. Otin kynän käteen ja kirjoitin edellä olevan runon. Muutama päivä myöhemmin tuosta kehittyi laulukin samalla nimellä Aika.
Mitkään sanat eivät riitä kertomaan... Ei niin. Mutta tämä oli minun tapani yrittää käsitellä asiaa itsessäni.
Kyseiseen runo muokkautui myöhemmin lauluksi asti. Seuraavassa sen sanat.
Joskus lepo ja laiskettelu tekee erityisen hyvää. Kuten minulle tänä aamuna. Olin hereillä jo paljon aikaisemmin, mutta kovista kehoituksista levätä johtuen jäin vain olemaan. Ja jäin kuuntelemaan. Ja mitä sattuikaan? Jotain todella hienoa.
Jäin aistimaan hengitystä. Mitä se hengitys on juuri nyt. Ja hengitys oli todella voimakasta. Aivan kuin en olisi saanut henkeä pitään aikaan. Havaitsin, että Voice massage-kurssilla saadut pari hoitoa olivat taas helpottaneet oloa. Ja sitten tein muutaman syvähengityksen. Jossain kohtaa ahdisti. Aivan kuin ympärillä olisi vanne, josta ilma ei kulje kunnolla. Pullonkaula. Otin mielessäni käteeni sakset. Ja aloin katkomaan noita hengitystä ahdistavia lankoja. Yksi oli oikein paksu vyö. Ja sekin vain niks naks. Ja vedin ne kaikki pois. Yksi kerrallaan. Kehoni muuttui. Rentoutui. Ja kertoi mistä voisi vielä ottaa yhden narun pois.
Ja sitten jostain syvältä sisältä nousi esiin näky. Aivan siellä vatsani pohjalla, aivan kuin kaivoon katsoisi, oli musta malja. Maljassa oli öljymäistä töhnää. Ei se malja iso ollut eikä sitä öljyäkään ollut enää runsaasti. Mutta sitä oli.
Sain ajatuksen. Että nostan sen maljan sieltä pois. Ja niin tein. Vähän entisen pullonkaulan kohdalla jännitti, että onko väylä jo riittävän iso maljan poistamiseen. Vähän reunat raapi. Samoin kurkun kohdalla kutitti. Mutta se tuli päälaen kautta ulos! Jäin katsomaan miten korkealle se malja oikein nousee. Niin korkealle, että silmäni ei nähnyt. En tiedä minne se meni, mutta jäin luottavaisin mielin ymmärrykseen, että jossain tuo malja tuhotaan. Lopullisesti.
Tuo kuilu ja kaivon pohja täyttyivät valkoisella valolla. Aivan kuin sisälläni olisi talvinen auringonpaiste. Juuri sellainen minkä näen olevan ulkona juuri nyt. Ja tunsin syvää kiitollisuutta. Aivan kuin suuri taakka olisi otettu pois. Ja uskomatonta kyllä, rintakehän kylkiluut lähtivät viimein mukaan hengitykseen. Myös selän puolelta. Kehon kudoksissa on hyvä olo. Jalkapohjat hikoilee. Kehon nesteiden virta tuntuu helpolta. Hoitavalta. Lempeältä.
Ja sitten tuli vielä yksi oivallus. Kirjoitin vuosia sitten runon, joka kertoi tuosta mustasta maljasta. Silloin se oli vain runo. Ei mielikuva. Alussa olevan kipuhelvetin keskellä oli paljon synkkiä ajatuksia ja sen myötä pahoja sanoja. Sekä itselle että muille. Sitä tunsi silloin olevansa kaikkea muuta kuin hyvä ihminen. En usko olleeni silloinkaan mikään v****mainen ihminen. Mutta jokainen kovaan sävyyn sanottu sana satutti minua sisältä. Oli sitten totta eli liiottelua. Jokainen ivalause. Jokainen pahansuopa ajatus, joka kumpusi omasta kivusta, itsesäälistä tai pelosta. Anteeksi. Ja ehkä viimein olen valmis antamaan ne itsellenikin anteeksi. Malja on nyt hävitetty. Muistoksi jäi vain runo.
