Minuun kaikki se saa päättyä

Minuun kaikki se saa päättyä. 

Jo saa riittää: ”Minä jos sinäkin…” 

sekä ”En minäkään, kun et sinäkään.”. 

Kaikkien edeltävien sukupolvien puolesta lopetan sen tähän. 

Sinun ja minun puolestasi päätän nyt ja tässä. 

Kivun, kärsimyksen, katkeruuden, syyllisyyden, häpeän ja vihanpidon. 

Lopetan piilottelun ja teeskentelyn.  

Heitän kaiken tuon tomuun. 

Annan anteeksi väärintekijöille. 

Pyydän anteeksi muilta ja itseltäni. 

Annan itselleni anteeksi. 

Lopetan itseni pakottamisen toisten asettamaan muottiin 

ja valitsen sen mihin minut on valettu. 

Uskallatko sinä päästää irti tuosta kaikesta? 

Vai vetoatko edelleen siihen, 

kuinka isien veri ja kokemasi vääryydet polttavat suonissasi? 

Huutaa oikeutta? 

Jatkaen hädän ja tuhon ketjusilmukkaa. 

Ymmärrätkö, että olet veresi sokaisema? 

Ja jonka siirrät eteenpäin omassa veressäsi. 

Ja jota edelleen levität veressäsi. 

Aina kun olemme vastakkain. 

Sinä ja minä. 

Minä olen valinnut nyt toisin. 

Menen ja teen edeltä. 

Haastan sinut seuraamaan. 

Haluan päättää tämän sokeuden. 

Ja nähdä todellinen sinä ja minä.  

Elossa taas

"Haluan kuolla.

Kaikkein eniten maailmassa haluaisin kuolla.

Juuri nyt."

Tuollaisiin ajatuksiin pysähdyin lauantaina. Kesken vapaapäivän laiskottelun ja mielenkiintoisen sarjan ääreltä. Tuo oli hämmentävää, kun ei minulla ole ollut itsetuhoisia ajtuksia tai tunteita. Eli kyse ei ollut siitä, että kokisin epätoivoa tai toivottomuutta. Ei minun ollut henkisesti paha olla. Päinvastoin. Minulla on moni asia elämässäni paremmin kuin koskaan. Minulla on elämässäni paljon huumoria, iloa ja rakkautta. Töiden puolesta elän sellaista unelmaa, jota en ole edes uskaltanut uneksia. Saan olla luova hullu. Toteuttaa itseäni. Olla oman itseni herra. Enkä edes yksin, vaan yhteistyössä maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olla luova hullu työkseen oman sielunsiskonsa kanssa. Aika huikeaa eikö totta? 

Tuohon ajatukseen pysähtyi koko viikonloppuni. Mistä ihmeestä moinen kumpusi?

Koko tämän alkuvuoden minussa on ollut käynnissä prosessi, joka tuntuu muuttavan jälleen kerran minua. Olen jo nuoresta asti pitänyt ihanteena kehittyä ihmisenä. Viime vuosina tiedon lisäämisen ja sivistämisen sijasta olen sitoutunut enemmän henkiseen puoleen. Olen halunnu kaivaa itsestäni sen todellisen minän. Olen muokannut ajatusmallejani. Laittanut minulle opetettuja vanhoja rakennelmia palasiksi ja rakentanut niitä uusiksi siltä pohjalta mihin itse uskon. Omien arvojeni mukaisiksi. Olen myös kaivanut mieleni sontaluukut auki ja tyhjännyt itseni kaiken maailman ikävistä tunteista ja elämänkokemuksista. Olen puhdistunut jokaisen lapiollisen myötä. 

Ja viimein tuossa vuodenvaihteessa kohtasin tilanteen, että mielen kiviä käänneltäväksi on jo suhteellisen vähän. Etsin etsimistäni ja jo lähes tuskastuin siihen kun ei löytynyt "tavaraa" tämän jo kovin rakkaaksi (ja raskaaksikin toisinaan, myönnän) käyneen harrastuksen tarkoitusperiin. Piti siirtyä vaiheeseen, jossa asiat saa vain olla. Keskittyä vain hetkeen. Nauttimaan aistimuksista ja läsnäolosta. Päänsisäisen työstämisen sijasta piti siirtyä tarkkailemaan jälleen tarkemmin ulkomaailmaa ja omaa suhdettani siihen. Ja se tie onkin tuonut jälleen täysin uuden tason. Huikeimman haasteeni ikinä.

Minulla on laaja työkalupakki käytössäni siihen kuinka muokata ja uudistaa ajatuksiani ja tunteitani. Minulla on kyky auttaa ja nopeuttaa prosesseja.

Mutta miten ihmeessä helpottaa sitä tuskaa, 

kun asioita purkautuu kehon solutasolta asti? 

Sallimalla se."

Tähän lopputulokseen olen tämän kevään aikana tullut. Meissä kaikissa on nykyhetkessä läsnä aina kolme tasoa: kehollinen taso (tai toiminnan taso), tunnetaso ja ajatustaso. Teoriassa yhtä muuttamalla pitäisi kyetä muuttamaan myös muita. Ja oman kokemuksen kautta voin vahvistaa tämän toimivan useimmissa tapauksissa. Mutta kehon taso on näistä hitain muuttumaan. Koska keho muistaa solutasolla sellaisia asioita, joista olemme tietoisen mielen tai edes alitajunnan likavesissä päästäneet irti. Keho viestii ja "tuntee" asioita, joihin et löydä enää mitään tarttumapintaa omiksi kokemissasi ajatuksissa tai tunteissa. Eikä tämä ole mikään tieteellinen tai tutkittu fakta. Tämä on minun kokemukseni. 

Tämän kevään aikana kehoni on alkanut omin päin puhdistumaan kehon solutasolta. Koska olen "tilannut" sen tekemällä kaiken tuon aikaisemman pohjatyön ajatusten ja tunnetilojen muokkauksineen. Koska olen julistanut toistuvasti ja isoon ääneen, että tulkoon vaikka helvetin liekit, niin minä haluan mennä eteenpäin. Ja hupaisaa kyllä nuo helvetin liekit tavallaan toteutuivat. Kehosta on tullut ulos monenlaisia voimakkaita tunnetiloja. Kuukausi takaperin olin porekylvyssä ja minulle tuli mielikuva päähäni kuin olisin tulikylvyssä. Kuin se poreileva vesi olisi hehkuvan punaista laavaa. Jo ennen kylpyä minulla oli noussut pieni kiukku päälle. Mutta siellä tulimeren keskellä se nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ja mistä olin kiukkuinen? En niin yhtään mistään tai yhtään kenellekään. Sehän tuossa kehollisessa purkamisessa onkin mielenkiintoista. Se on jotain mikä on sullottu kehoon "piiloon" ehkä vuosia aiemmin. Kenties jo lapsena. Tai ylipäätään nuo ovat jotain minkä ilmaisemisen tai tuntemisen tai edes ajattelimisen olisin sallinut itselleni. 

"Kiellettyjä" tunteita ja ajautuksia. 

Se on justiinsa sitä kun on kersasta asti hoettu, 

ETTÄ OLE KILTTI TYTTÖ!!! 

Minä tuskin koskaan olen kyennyt olemaan näkymätön, äänetön, hajuton ja mauton. Minussa on varmaan aina ollut siihen liikaa "persoonallisuutta" ja mielipiteitä. Mutta olen minä perkele yrittänyt olla kiltti. Olla loukkaamatta ketään tahallani. Antanut anteeksi ja uusia mahdollisuuksia. Ymmärtänyt silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Olen ollut huutamatta, kun kiltit tytöt eikä varsinkaan sivistyneet ja fiksut naiset huuda. Ei ne polje jalkaa tai riko tavaroita, vaikka olisi kuinka aihetta. Eikä ne itke räkä poskella julkisesti. Monta vuosikymmentä kieltäydyin itkemästä julkisesti sekä kiukusta, surusta että ilosta. Ylipäätään pakotin itseni käyttäytymään omalla mittapuullani "hillitysti". Olen oikeasti aika temperamenttinen ja tokihan tuo on paikoin pakolla päässyt esiin. Mutta silti olen kyennyt luomaan itseeni sellaisen jäähdytysjärjestelmän sekä hillitsemisen jalon taidon, että minulle itsellenikin tuli viime vuonna yllätyksenä miten tunteellinen ja herkkä ihminen olen. 

Kaikkea vuosien aikana padottua tunnetta tässä sitä nyt siis puretaan. Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että tunnen itseni idiootiksi kun joudun purkamaan sellaista minkä olisi voinut käsitellä siinä kohtaa kun asiat olivat ajankohtaisia. Mutta kun taustalla on se mitä on opetettu. "Pitää olla kuin muutkin ihmiset" on lause, jota on yritetty istuttaa minun päähäni "ettei tartte hävetä". Siihenhän koko aikaisempi sukupolvi on opetettu uskomaan, että kaikkien tunteiden ilmaiseminen on jotenkin hävettävää. Ja tuota on yritetty välittää eteenpäin. Ja sen seurauksena ollaan täynnä katkeruutta ja ikäviä tunteita, joita yritetään estää tulemasta pintaan juomalla, tekemällä hulluna töitä kuolemaan asti tai muuta yhtä "pätevää". Olen jo aiemmin sanonut EI tälle ajattelulle ja toiminnalle. Mutta kun se ei riitä, että tästä eteenpäin toimin toisin. Kun on sinne kehoon tungettuna vuosien vihat, surut, pelot, ahdistukset jne. Käsittämätöntä kyllä tuossa yhtenä päivänä nousi jopa voimakas mustasukkaisuus ilman ennakkovaroitusta. Ja jälleen niin ettei siihen ollut mitään syytä tai edes kohdetta. Mutta voi hyvä tavaton miten voimakkaalta sekin tuntui! Se oli suorastaan hurjaa...

Ja miltä se tuntuu kun keho purkaa solutasolta? 

Se tuntuu siltä kuin hengittelisit koko kehon läpi sitä purkautuvaa tunnetta. 

Tuo on vain päinvastainen tilanne kuin yleensä. Normaalistihan ensin on ajatus- tai tunneärsyke, johon keho reagoi. Ajattelet vaikka jotain päivän aikana käymääsi keskustelua ja huomaat reaktiona siinä kokemallesi epämukavuudelle hartioiden nousevan jännittyneenä kohti korvia. Keho vastaa tunteeseen ja ajatuksiin. Kun keho purkaa, niin se tavallaan palauttaa sen tunteen tunnettavaksi tai ajatuksen mieleesi. Tilanne on vain hämmentävä, kun tuossa järjestyksessä ei olekaan sitä syyn ja seurauksen logiikkaa. Et voi yhdistää ajatusta tai tunnetta mihinkään tapahtumaan tai loukkaavaan sanaan. Se on vain ajatus tai tunne ilman kiinnekohtaa. Ja todellakin ainoa mitä voit tehdä purkaaksesi sen pois on sallia se. Ja antaa sille tasan se aika mitä se vaatii. Ainakin omalla kohdallani yritykset sulloa kehon palauttamat asiat takaisin kehoon ovat epäonnistuneet surkeasti. Pahentaneet oloa ja tehneet olon lähes sietämättömäksi. Aivan kuin keholla olisi valta kieltäytyä vastaanottamasta sitä vanhaa paskaa uudelleen. Enkä minä totta puhuakseni niin tosissani ole edes yrittänyt. Kun kerran olen sitoutunut menemään eteenpäin. Olemaan oman elämäni koekaniini. Mutta inhimillisenä ihmisenä minäkin joissain tilanteissa hairahdun ajattelemaan ettei kaikissa tilanteissa ole sopivaa käyttytyä sekopäisesti tai olla jotain muuta kuin aina hymyilevä ja hyväntuulinen Anne. 

"Haluan kuolla.

Kaikkein eniten maailmassa haluaisin kuolla.

Juuri nyt."

Palataan vielä tuohon alkuun. Että mikä se tuo tuommoinen ajatus oli, että haluaisin kuolla? Vuosi 2008 oli minulla henkiinjäämistaistelua. Seurausta tilanteesta, jossa olin kieltäytynyt kuuntelemasta kehon tarpeita ja vain pakottanut toimimaan sen mukaan mitä vaadin. Vaadin kehoani suorittamaan. Kunnes tuli romahdus. Jouduin kohtaamaan sen, että minulla on perinnöllinen sidekudossairaus, jonka takia olin kipeä ja joka tuo paljon toiminnallisia rajoitteita. Eli olin ollut kuuro sille, että kehoni ei voi suoritua siitä mitä siltä vaadin. Minulle kerrottiin myös ettei sitä kipua mikään voi viedä kokonaan pois ja että se tulee olemaan seuralaiseni kuolemaani asti. Että olen kroonisesti kipeä. Ja voi luoja miten kipeä minä koko tuon vuoden olinkaan... Tuo kipu oli niin voimakas, että se söi elämänhaluani. Jos elämä on silkkaa kipua, niin minkä arvoista se on? Jos unikaan ei tuo helpotusta, koska näet unia siitä miten kipeä olet? Siis se muutama hassu tunti mitä kivultasi ylipäätään kykenet vajoamaan jonkin sortin horrokseen. Tuolloin punnitsin kivun läpäisemän elämän arvoa ihan tosissani. Fantasioin siitä, että kääntäisin rattia ratkaisevalla hetkellä rekan eteen tai vain päästäisin siitä irti sillalla ajaessa. Tai haaveilin kuinka joku törppö tekisi minulle palveluksen ajamalla autolla päälle. Niitä oli aika monia elämän lopettamiseen liittyviä haaveita. Eivätkä kaikki liittyneen rekkoihin tai autoiluun muutenkaan. En minä silloinkaan ollut itsetuhoinen. Olin vain sietämättömän kipeä. Ja vaikka haaveilin siitä miten rekka murskaa minut ja päättää kärsimykseni, niin en olisi koskaan voinut toteuttaa itse aktiivisesti mitään moista. Silloinkin ajattelin ensisijaisesti sitä etten voi tehdä mitään mikä aiheuttaa viattomalle rekkakuskille ikuisia traumoja ja painajaisia. Sen verran tiukassa vastuu muista ihmisistä minussa istui jopa silloin epätoivon hetkellä. 

Silloin 2008 minä lopulta hyväksyin, että ollaan sitten loppuelämä kipeitä. Tai oikeasti minä osin huijasin. Hyväksyin ajatuksen, että saatan olla kipeä loppuelämäni jokainen päivä. Ja silti hyödynsin jo aiemmin oppimaani kykyä sulkea kehon antamat viestit tajunnastani. Tasapainottelin sallimisen ja kieltämisen välillä. Muutin toimintatapoja lempeämmäksi ja kuuntelin kehon tarpeita enemmän. Aloin meditoimaan ja tekemään rentoutusharjoituksia. Kuuntelin niissä jopa kipua. Mutta osan siitä suljin sittenkin pois. Ja pidin kehoa vihollisena. Olihan se pettänyt minut katalasti. Olin tuomittu olemaan valuvikainen koko loppuelämäni. Minulta oli kielletty loppuelämäkseni asioita, joita olin rakastanut. Noin ajattelin silloin. Myöhemmin uudistuneen toiminnan ja asenteen myötä kipu alkoi helpottamaan ja osin muttui myös käsitykseni kehostani. Tein rauhan kehoni kanssa. Oman kivun helpottamisen lisäksi minusta tuli ammattilainen siinä kuinka auttaa myös muita pääsemään kivuistaan eroon. 

Toisen kerran minut lyötiin polvilleen maahan vuonna 2015. Keho petti jälleen. Mutta nyt eri tavalla. Rytmihäiriöitä, hengitysvaikeuksia, kuumetta, allergisia oireita, lymfaattisen järjestelmän häiriökäyttäytymistä jne. Kaikkea hyvin epätavanomaista. Osa noista on saanut selityksen ympäristötekijöillä, osa on selvinnyt olevan sidekudossairauteni etenemisen vaikutusta ja sitten se loppu on sitä, että tarvitsin sen toisen pysäytyksen. Osana sitä tietä, jossa opiskelen rakkautta, myötätuntoa ja parhaimmaksi versiokseni tulemista. Olin oppinut säästelemään kehoani, mutta en sisintäni. Pakotin edelleen itseäni olemaan tilanteissa ja olosuhteissa, joissa minun oli huono olla. Edelleen uhrasin itseni, oman terveyteni ja oman henkisen hyvinvointini sen eteen mitä kuvittelin työelämän tai "ystävieni" minulta vaativan. Toisesta näkökulmasta minulta vietiin ne loputkin asiasta, joiden varaan oma itsekunnioitukseni oli rakentunut. Ne asiat, jotka olivat saaneet minut kokemaan itsestäni edes pientä ylpeyttä. Toimintakyky meni ihan olemattomaksi ja koin itseni todella avuttomaksi. Hetkittäin mietin silloinkin elämäni mielekkyyttä. Mutta vain hetkittäin. Todistusaineiston painavuudesta huolimatta olin silti enimmäkseen vakuuttunut, että kuntoudun jälleen. Ja tuo pysäytys antoi minulle kunnon sysäyksen kaivella ne kaikki jäljellä olevat pimeät kolot esiin ja löysin käsittämättömän suuren rakkauden itseäni kohtaan. Löysin elämääni mielekkyyttä, olooni suurta vapauden tunnetta ja maailma on ollut enemmän "paikallaan" kuin koskaan ennen. Muutuin perustuksia myöten. Löysin mielenrauhan ja luottamuksen. Ja lähdin toteuttamaan unelmia. 

Kaikkea tuota vasten oli siis itsenikin vaikea käsittää miksi haluaisin kuolla. Kunnes ymmärsin ettei tuo ole tämän hetken suurin toive. Tuokin on taas niitä kehon palauttamia ajatuksia. Minulle paljastui, että olen tuonkin tunkenut jonnekin syvälle itseeni. Ja että nyt sen ajatuksen pitää antaa hetken olla olemassa. Että se pitää kohdata. Että haluan kuolla. Koska vaikka ymmärrän tuon nyt olevan jokin menneen aave, niin tunnen sen hyvin todesti. Eihän se kehon puhdistaminen valetuntemalla toimi. Silloin lauantaina se oli mitä totisinta totta. Sunnuntaikin meni täysin sen ajatuksen vallassa. Tälläkin hetkellä tunnen siitä vielä osan. Mutta tänään olen jo ollut murroskohdassa, jossa ajatus elämän jatkumisesta on houkuttelevampi kuin sen päättyminen. 

Päivän tuoma toivo löytyi aika erikoisella tavalla. Lauantaina kysellessäni mistä moinen ajatus kuolemasta kumpusi, tuli mieleen myös tämmöinen lause: "Kun ei pääse enää kuntosalillekaan.". Otin tuon kehon tuoman nurinan vakavasti. Hain eilen itselleni kuntosalikortin ja tänään käytin sitä ensimmäistä kertaa. Kukaan pelkästään järjellä toimiva ihminen ei olisi tuota tehnyt. Edelleen rytmihäiriöt ovat lähes vaarallisella tasolla. Selkä on ollut jo pidempään taas tulehduksissa. Viimeiset pari viikkoa niin pahasti, että kudokset ovat jo ikävästi jäykistyneet. Sama tilanne on oikean olkapään kanssa. Keho on ollut jatkuvassa tulessa jo pidemmän aikaa. Ja suositukset ylipäätään minun sidekudossairaudessani olisivat tehdä lempeitä kehoa avaavia liikkuvuusharjoituksia ja venyttelyä. Mutta kun kehollani oli tuo toive... Ja kun olen sallinut itselleni toiminnan, joka ei perustu pelkkään järkeen. Minulla on lupa toimia myös intuitiivisesti. Joten minähän ajattelin, että minä menen sinne kuntosalille ja teen mitä keho pyytää. Vaikka menis henki. Koska lopputulos olis joka tapauksessa sama. Joko keho kuolee, kun ei halua olla olemassa tai kuolee kun teen typeryyksiä. Minusta tuo jälkimmäinen oli parempi vaihtoehto. Ja riski kannatti. 

Ei mennyt henki. 

Mutta voitin kaiken. 

Kehosta kumpuaa olotila, 

että olen ELOSSA TAAS.

Tämä päivä oli vasta alku. Ymmärrän sen. Koska kyllä tuohon kuoleman ajatuksen esille tuloon liittyy muutakin kuin vain halu päästä taas liikkeelle. Minun pitää päästä siitä ajatuksesta, jonka mukaan kehoni on jonkin sortin este, hidaste tai rasite pois. Tuosta harhasta. Ja tehdä lopullinen rauha kehoni kanssa. Luoda uusi side ja rakkaussuhde. Tuo on se elämäni suurin haaste "valuvikaisena". Mutta minä rakastan haasteita. Ja minä aion onnistua. 

Pain inside

This pain inside, it tears me

It holds me in it’s hands

I wonder am I worth living?

Or worth for love?

It creeps

It twists

It beats me

This pain inside

Like this

No-one needs me

Oh, why

this pain inside?

Young by age

But old inside

This pain is the reason why

When every morning, every night

I wonder 

Is this the day I die?

And maybe then

the pain would go away…

It this a gift from Satan?

Or punishment from the God?

When full of anger,

full of fear

I loose all my loved ones.

18.8.2007

* * * 

Tänään lamauttava kipu pysäytti minut. Olen jo pieneen kipuun niin turtunut, että tarvitaan jo aika iso pysäytys, että se hymy huulilta hyytyy kokonaan. Tänäänkin se enemmänkin rakoili kuin hyytyi. Jostain takaraivosta esiin nousi kuitenkin muisto, että olen joskus iäisyyksiä sitten runoillut jotain kivusta. Tai paremminkin sen lienee tarkoitus olla laulun sanat. Mutta kuitenkin... Ja löytyihän se teksti. Ja se pysäytti uudelleen. Mutta eri tavalla. Tekstillä on huomenna vuosipäivä. Tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta kun sen kirjoitin. Miten sopivaa, että se muistui mieleeni juuri nyt. Ihan ”sattumalta”. Samalla havahduin siihen, että takanani on yhdeksän vuotta kroonisen kivun kanssa elettyä elämää.

Teksti palautti mieleen silloin kokemani kiukun ja epäreiluuden tunteen. Sen kysymyksen, että ”Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Aivan kuin kyse olisi ollut siitä, että eteen tulleet vaikeudet olisivat olleet jotain rangaistusta. Kun nyt yhdeksän vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa, niin huomaan ajatteluni muuttuneen aivan valtavasti. Ansaitsin minä sen. Mutta en rangaistuksena, vaan käsittämättömän isona mahdollisuutena oppia rakkautta. Oppia rakastamaan ensinnäkin itseäni vain sen tähden kun olen olemassa. Arvoni ei ole kiinni siitä paljonko tililleni tulee palkkaa, mikä koulutus minulla on, onko minulla hienolta kuulostavaa titteliä tai kuinka paljon minulla on seuraajia Ingstagramissa. Ja sama toisinpäin. Nyt voin rakastaa myös muita vain siksi kun voin rakastaa. Rakkauden kokeminen toista ihmistä kohtaan ei sisällä enää vaatimusta saada jotain takaisin, ei edes rakkautta. Rakkauden kokeminen ei vaadi edes sitä, että minua kohdeltaisiin hyvin ja arvostavasti. Toki olen oppinut, että minun ei rakkauden tähden tarvitse sietää kunniatonta, väheksyvää tai loukkaavaa kohtelua. Mutta etäisyyden ottamisen ei tarvitse myöskään tarkoittaa vihan, pelon, kaunan tai halveksunnan kehittämistä itseeni tai tuota toista kohtaan. Voin vain ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja rakastaa vähän etäämpää.

Kun ajattelen sitä yhdeksän vuoden takaista Annea nyt, niin voi mikä hellyys minussa syntyy. Miten sisimmässään pelokas, yksinäinen ja rakkautta vailla silloin olinkaan. Ja miten paljon kärsimystä ja kipua sen jälkeen vielä seurasi. Ennen kuin juuri kipu opetti kuinka kääntää se suunta sieltä pimeästä ja kärsimyksestä kohti rakkautta ja valoa. Vähän kerrallaan. Koska sen palveluksen kipu meille tekee. Kipu jatkuu niin kauan, että sille ei ole enää tarvetta opettajana.

Tämän päiväinen kipu vastaa niin hyvin niitä ajatuksia mitä olen mielessäni pyörittänyt. Työstänyt pois surua kaikesta menneestä, kun havaitsen olevani uuden äärellä. Minä tiedän, että ainakin vielä tänään kivulla on opetettavaa. Mutta nyt kipu nostattaa erilaisen pelon. Nyt en enää pelkää katsoa mikä sen kivun on aiheuttanut. Nyt pelkään jättää sille jäähyväiset. Yhdeksän vuotta on pitkä aika elää rinnakkain. Siitä on tullut ystävä. Se on ollut niin hyvä opettaja. Tulee haikea olo.

Jos viestikapulalla olisi ajatuksia vaihtotilanteessa, niin ne voisivat olla samanlaisia kuin minulla. Minua ollaan siirtämässä kivun kädestä rakkauden käteen. Ja siinä välissä minä pelkään sitä että tipahdan kenttään naama edellä. Ja vaikka tätä on harjoiteltu, niin nyt on olympialaiset ja tosi paikka kyseessä. Nyt on se ainutlaatuinen tilaisuus voittaa kultamitali. Kipu ja rakkaus ovat samaa joukkuetta. Rakkaus on se, joka voi viedä maaliin asti. Jos vaihto kusee siksi, että tarraudun liiaksi kivun käteen, niin siinä sitä saa nieleskellä pettymystä sitten seuraaviin kisoihin asti. Silloin kipu on edelleen suurempi rakkauden opettaja kuin puhdas rakkaus. Joten miten on Anne? Otetaanko loppukiri vai jäädäänkö kenttään itkemään?