Aika
tuo kuolema
paitsi onnen ja elämän,
myös kuolema
tuskan…
ja ikävän.
Aika
tuo parantaja
joka kauneimmankin muiston reunustaa timanteilla
ja syvimmänkin haavan
kuroo umpeen.
Ja ikuisuudessa
ei ole itkua ja naurua.
On vain rakkaus.
Tämmöistä kirjoitin täsmälleen vuosi sitten.. Muistan miten tiskasin arkisesti astioita samalla kun mieli velloi asioita. Olin kuullut vasta päivällä, että entinen työkaveri oli menettänyt vaimonsa traagisissa olosuhteissa. Vuosikymmenten yhteinen taival päättyi äkillisesti niin, että ei ollut tilaisuutta sanoa hyvästejä. Mieli yritti käsitellä sitä surua ja tuskaa mitä tuon tilanteen on täytynyt aiheuttaa. Eikä onnistunut hyvin. Ei ollut oikeastaan ajatuksia. Oli enemmänkin tunteita. Tiskauksen taustalle laitetusta musiikista nousi tietoisuuteen tähän linkitetty kappale Wintersunin Death and the Healing. Ja silloin padot aukesivat. Itkin.
Ja kun itku oli itketty, niin jotain orasti sisälläni. Otin kynän käteen ja kirjoitin edellä olevan runon. Muutama päivä myöhemmin tuosta kehittyi laulukin samalla nimellä Aika.
Mitkään sanat eivät riitä kertomaan... Ei niin. Mutta tämä oli minun tapani yrittää käsitellä asiaa itsessäni.
Kyseiseen runo muokkautui myöhemmin lauluksi asti. Seuraavassa sen sanat.
Aika
tuo kuolema
paitsi onnen ja elämän.
Aika
myös kuolema
tuskan ja ikävän.
Mutta ikuisuudessa
ei ole itkua, naurua.
Aika
tuo parantaja,
joka kauneimman
muiston reunustaa
timanteilla
ja syvimmänkin
haavan kuroo
umpeen.
Koska ikuisuudessa
ei ole rajoja.
Aika
tuo tuomari julma,
joka jokaisen
teot punnitsee.
Aika
tuo vapahtaja,
joka sielun kahleet
katkaisee.
Mutta ikuisuudessa
ei ole itkua, naurua.
Koska ikuisuudessa
ei ole rajoja.
On vain rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti