Mustan mielen malja

Joskus lepo ja laiskettelu tekee erityisen hyvää. Kuten minulle tänä aamuna. Olin hereillä jo paljon aikaisemmin, mutta kovista kehoituksista levätä johtuen jäin vain olemaan. Ja jäin kuuntelemaan. Ja mitä sattuikaan? Jotain todella hienoa. 

Jäin aistimaan hengitystä. Mitä se hengitys on juuri nyt. Ja hengitys oli todella voimakasta. Aivan kuin en olisi saanut henkeä pitään aikaan. Havaitsin, että Voice massage-kurssilla saadut pari hoitoa olivat taas helpottaneet oloa. Ja sitten tein muutaman syvähengityksen. Jossain kohtaa ahdisti. Aivan kuin ympärillä olisi vanne, josta ilma ei kulje kunnolla. Pullonkaula. Otin mielessäni käteeni sakset. Ja aloin katkomaan noita hengitystä ahdistavia lankoja. Yksi oli oikein paksu vyö. Ja sekin vain niks naks. Ja vedin ne kaikki pois. Yksi kerrallaan. Kehoni muuttui. Rentoutui. Ja kertoi mistä voisi vielä ottaa yhden narun pois. 

Ja sitten jostain syvältä sisältä nousi esiin näky. Aivan siellä vatsani pohjalla, aivan kuin kaivoon katsoisi, oli musta malja. Maljassa oli öljymäistä töhnää. Ei se malja iso ollut eikä sitä öljyäkään ollut enää runsaasti. Mutta sitä oli. 

Sain ajatuksen. Että nostan sen maljan sieltä pois. Ja niin tein. Vähän entisen pullonkaulan kohdalla jännitti, että onko väylä jo riittävän iso maljan poistamiseen. Vähän reunat raapi. Samoin kurkun kohdalla kutitti. Mutta se tuli päälaen kautta ulos! Jäin katsomaan miten korkealle se malja oikein nousee. Niin korkealle, että silmäni ei nähnyt. En tiedä minne se meni, mutta jäin luottavaisin mielin ymmärrykseen, että jossain tuo malja tuhotaan. Lopullisesti.

Tuo kuilu ja kaivon pohja täyttyivät valkoisella valolla. Aivan kuin sisälläni olisi talvinen auringonpaiste. Juuri sellainen minkä näen olevan ulkona juuri nyt. Ja tunsin syvää kiitollisuutta. Aivan kuin suuri taakka olisi otettu pois. Ja uskomatonta kyllä, rintakehän kylkiluut lähtivät viimein mukaan hengitykseen. Myös selän puolelta. Kehon kudoksissa on hyvä olo. Jalkapohjat hikoilee. Kehon nesteiden virta tuntuu helpolta. Hoitavalta. Lempeältä.

Ja sitten tuli vielä yksi oivallus. Kirjoitin vuosia sitten runon, joka kertoi tuosta mustasta maljasta. Silloin se oli vain runo. Ei mielikuva. Alussa olevan kipuhelvetin keskellä oli paljon synkkiä ajatuksia ja sen myötä pahoja sanoja. Sekä itselle että muille. Sitä tunsi silloin olevansa kaikkea muuta kuin hyvä ihminen. En usko olleeni silloinkaan mikään v****mainen ihminen. Mutta jokainen kovaan sävyyn sanottu sana satutti minua sisältä. Oli sitten totta eli liiottelua. Jokainen ivalause. Jokainen pahansuopa ajatus, joka kumpusi omasta kivusta, itsesäälistä tai pelosta. Anteeksi. Ja ehkä viimein olen valmis antamaan ne itsellenikin anteeksi. Malja on nyt hävitetty. Muistoksi jäi vain runo.

* * *

MUSTAN MIELEN MALJA

Kun mustan mielen malja 

täyttyy äärimmilleen,

ei valita voi,

onko ystävä vai vihollinen se,

joka sielun jäteveden

saa niskaansa.

Voi sääli

ystävää,

joka lähelläsi viipyi

liian pitkään

pahan olon merkit huomattuaan.

Hän katseen luoda saa

ennen tunnettuun

ja miettiä

minne katosi hän,

jonka rakkaaksi oli itselleen lukenut.

Ja voi onnekasta

vihollista,

joka tahtomattaan

vihasi kohteeksi joutui.

Hän syyn

oikeutetun

sai inholleen

ja hymyn kera

saa aiotun rauhan haudata

paikkaan,

mistä sinä onneton

et sitä ikinä löydä.

Ja sinä kurja

tuijottaa saat

maljasi pimeyteen,

kun näet ystävän

ja vihollisen

enää

peilikuvina

itsesi rinnalla.

Mutta maljasi täyttyy jälleen…

1.2.2007