Kiitos, kun olet olemassa

Onko mielesi matala? 

Huokailetko iltaisin pitkään?

Vai tunnetko sisäistä vahvuutta? 

Ja henkäiset elämää syvään?

Onko mielesi turta vai herkillä?

Ovatko kolhut syvät vai paikatut?

Onko kehosi nukuksissa vai hereillä?

Ovatko kätesi pehmeät vai kovetut?

Vieläkö jaksat unelmoida?

Kääntyykö haaveilevaan hymyyn suu?

Vieläkö jaksat leikistä piehtaroida?

Vieläkö rakkaudelle sydämesi avautuu? 

Näiden ääreen pysähdy, mieti itseäs kuunnellen. 

Kaikessa rauhassa. 

En kysy itseäni varten, vaan palvellen.

 Koska olen olemassa. 

On aika

Ennen kuin vaivut ikiuneen

Jätä viimeiset jäähyväiset

Kaikille niille joita rakastit

Ja joita kannoit mielessäsi

Kiitä kaikesta siitä mitä kokea sait

Hyvässä ja pahassa

Se kaikki sinua muokkasi

Ja joistain otit jopa opiksesi

Jätä jälkeesi soimaan laulu

Joka kertoo auringosta ja rakkaudesta

Joka ei muista kaunaa

Eikä pientäkään murhetta

Laulussa soikoon myös vapaus

Jota kovin pitkään odotit

Saavuit viimein maaliin

Kaikki esteet voitit

Kiitos siis Luojan

Ja soikoon taivaan trumpetit

Nyt häämöttää määränpää

Astut reunan yli

Vesistelyä

Ahti anna antimesi

Luovuta lahjasi lapsillesi

Kalat kiiltävät kiinnostumaan

Virvelin vetoon välitä

Rysää ruotosilla ryyditä

Katiskaan kerää kalaset

* * *

Veden neito, Ahdin emäntä 

Säällä suosi, anna särvintä

Keittoon, pataan, uunivuokaan

Joka sortin kalaruokaan

Hauenleuat, ahvenen evät

Matehet ja nieriät 

Kiisket, kuhat, kirjolohet

Siiat, silakat ja isot särjet

* * *

Kalastajan kuiva kurkku

Kaipaa kaljaa kuplivaa

Aatoksissa aamuruskon

Autuudessa auringon

Iltaa ihmetellessään 

Istuttuaan itsekseen

* * *

Pysäyttävä on se hetki, kun tuuli tyyntyy

Veden pinta asettuu

Ja värien leikki alkaa

Sininen hetki

Jossa kaikki aistit virittyvät tarkkailemaan

Ja olet samaan aikaan kuin unessa ja täysin hereillä

Hetki, jolloin aika venyy sisältäen kaiken minkä elämästä tarvitsee tietää ja tuntea

Ja joka silti lipuu käsistä liian nopeaan syösten takaisin tietämättömyyteen

Jättäen kuitenkin jäljen sisimpään

Joka on täynnä toivoa ja rauhaa

Jopa suurta elämänvoimaa

Tyyneys ja värit asettuvat myös katsojaan 

Kiitollisuuden viereen

* * *

Vaikka vailla saalista

Kokee suurta onnea

Nauttii veden voimasta

Lokin laulusta ja veneen keinunnasta

Sotilas

Vain sotilaana ololla on merkitystä. 

Kaikki muu on pappien höpötystä.

Sotilaan kuuluukin olla tylsistynyt rauhan aikana.

Alati valmiina toimimaan ja liikkumaan toisiin paikkoihin.

Ei sotilaan tule miettiä onnea ja rakkautta.

Eikä sotilaalla tule olla unelmia. 

Ne on varattu sinne, kun sotilaan työ on tehty.

Kun vanhuuttaan ei kelpaa enää sotilaaksi. 

Jos on niin onnekas, että eläkepäiviin saakka on elossa,

niin silloin ehkä.
Jotain.

Mutta ei sotilas mieti tulevaa.

Ei ota sitä riskiä, että ote häiriintyy haaveilusta. 

Sotilas tyhjentää mielensä kaikesta mikä on edessä päin.

Keskittyy olemaan sotilas. 

Elossa taas

"Haluan kuolla.

Kaikkein eniten maailmassa haluaisin kuolla.

Juuri nyt."

Tuollaisiin ajatuksiin pysähdyin lauantaina. Kesken vapaapäivän laiskottelun ja mielenkiintoisen sarjan ääreltä. Tuo oli hämmentävää, kun ei minulla ole ollut itsetuhoisia ajtuksia tai tunteita. Eli kyse ei ollut siitä, että kokisin epätoivoa tai toivottomuutta. Ei minun ollut henkisesti paha olla. Päinvastoin. Minulla on moni asia elämässäni paremmin kuin koskaan. Minulla on elämässäni paljon huumoria, iloa ja rakkautta. Töiden puolesta elän sellaista unelmaa, jota en ole edes uskaltanut uneksia. Saan olla luova hullu. Toteuttaa itseäni. Olla oman itseni herra. Enkä edes yksin, vaan yhteistyössä maailman ihanimman ihmisen kanssa. Olla luova hullu työkseen oman sielunsiskonsa kanssa. Aika huikeaa eikö totta? 

Tuohon ajatukseen pysähtyi koko viikonloppuni. Mistä ihmeestä moinen kumpusi?

Koko tämän alkuvuoden minussa on ollut käynnissä prosessi, joka tuntuu muuttavan jälleen kerran minua. Olen jo nuoresta asti pitänyt ihanteena kehittyä ihmisenä. Viime vuosina tiedon lisäämisen ja sivistämisen sijasta olen sitoutunut enemmän henkiseen puoleen. Olen halunnu kaivaa itsestäni sen todellisen minän. Olen muokannut ajatusmallejani. Laittanut minulle opetettuja vanhoja rakennelmia palasiksi ja rakentanut niitä uusiksi siltä pohjalta mihin itse uskon. Omien arvojeni mukaisiksi. Olen myös kaivanut mieleni sontaluukut auki ja tyhjännyt itseni kaiken maailman ikävistä tunteista ja elämänkokemuksista. Olen puhdistunut jokaisen lapiollisen myötä. 

Ja viimein tuossa vuodenvaihteessa kohtasin tilanteen, että mielen kiviä käänneltäväksi on jo suhteellisen vähän. Etsin etsimistäni ja jo lähes tuskastuin siihen kun ei löytynyt "tavaraa" tämän jo kovin rakkaaksi (ja raskaaksikin toisinaan, myönnän) käyneen harrastuksen tarkoitusperiin. Piti siirtyä vaiheeseen, jossa asiat saa vain olla. Keskittyä vain hetkeen. Nauttimaan aistimuksista ja läsnäolosta. Päänsisäisen työstämisen sijasta piti siirtyä tarkkailemaan jälleen tarkemmin ulkomaailmaa ja omaa suhdettani siihen. Ja se tie onkin tuonut jälleen täysin uuden tason. Huikeimman haasteeni ikinä.

Minulla on laaja työkalupakki käytössäni siihen kuinka muokata ja uudistaa ajatuksiani ja tunteitani. Minulla on kyky auttaa ja nopeuttaa prosesseja.

Mutta miten ihmeessä helpottaa sitä tuskaa, 

kun asioita purkautuu kehon solutasolta asti? 

Sallimalla se."

Tähän lopputulokseen olen tämän kevään aikana tullut. Meissä kaikissa on nykyhetkessä läsnä aina kolme tasoa: kehollinen taso (tai toiminnan taso), tunnetaso ja ajatustaso. Teoriassa yhtä muuttamalla pitäisi kyetä muuttamaan myös muita. Ja oman kokemuksen kautta voin vahvistaa tämän toimivan useimmissa tapauksissa. Mutta kehon taso on näistä hitain muuttumaan. Koska keho muistaa solutasolla sellaisia asioita, joista olemme tietoisen mielen tai edes alitajunnan likavesissä päästäneet irti. Keho viestii ja "tuntee" asioita, joihin et löydä enää mitään tarttumapintaa omiksi kokemissasi ajatuksissa tai tunteissa. Eikä tämä ole mikään tieteellinen tai tutkittu fakta. Tämä on minun kokemukseni. 

Tämän kevään aikana kehoni on alkanut omin päin puhdistumaan kehon solutasolta. Koska olen "tilannut" sen tekemällä kaiken tuon aikaisemman pohjatyön ajatusten ja tunnetilojen muokkauksineen. Koska olen julistanut toistuvasti ja isoon ääneen, että tulkoon vaikka helvetin liekit, niin minä haluan mennä eteenpäin. Ja hupaisaa kyllä nuo helvetin liekit tavallaan toteutuivat. Kehosta on tullut ulos monenlaisia voimakkaita tunnetiloja. Kuukausi takaperin olin porekylvyssä ja minulle tuli mielikuva päähäni kuin olisin tulikylvyssä. Kuin se poreileva vesi olisi hehkuvan punaista laavaa. Jo ennen kylpyä minulla oli noussut pieni kiukku päälle. Mutta siellä tulimeren keskellä se nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ja mistä olin kiukkuinen? En niin yhtään mistään tai yhtään kenellekään. Sehän tuossa kehollisessa purkamisessa onkin mielenkiintoista. Se on jotain mikä on sullottu kehoon "piiloon" ehkä vuosia aiemmin. Kenties jo lapsena. Tai ylipäätään nuo ovat jotain minkä ilmaisemisen tai tuntemisen tai edes ajattelimisen olisin sallinut itselleni. 

"Kiellettyjä" tunteita ja ajautuksia. 

Se on justiinsa sitä kun on kersasta asti hoettu, 

ETTÄ OLE KILTTI TYTTÖ!!! 

Minä tuskin koskaan olen kyennyt olemaan näkymätön, äänetön, hajuton ja mauton. Minussa on varmaan aina ollut siihen liikaa "persoonallisuutta" ja mielipiteitä. Mutta olen minä perkele yrittänyt olla kiltti. Olla loukkaamatta ketään tahallani. Antanut anteeksi ja uusia mahdollisuuksia. Ymmärtänyt silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Olen ollut huutamatta, kun kiltit tytöt eikä varsinkaan sivistyneet ja fiksut naiset huuda. Ei ne polje jalkaa tai riko tavaroita, vaikka olisi kuinka aihetta. Eikä ne itke räkä poskella julkisesti. Monta vuosikymmentä kieltäydyin itkemästä julkisesti sekä kiukusta, surusta että ilosta. Ylipäätään pakotin itseni käyttäytymään omalla mittapuullani "hillitysti". Olen oikeasti aika temperamenttinen ja tokihan tuo on paikoin pakolla päässyt esiin. Mutta silti olen kyennyt luomaan itseeni sellaisen jäähdytysjärjestelmän sekä hillitsemisen jalon taidon, että minulle itsellenikin tuli viime vuonna yllätyksenä miten tunteellinen ja herkkä ihminen olen. 

Kaikkea vuosien aikana padottua tunnetta tässä sitä nyt siis puretaan. Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että tunnen itseni idiootiksi kun joudun purkamaan sellaista minkä olisi voinut käsitellä siinä kohtaa kun asiat olivat ajankohtaisia. Mutta kun taustalla on se mitä on opetettu. "Pitää olla kuin muutkin ihmiset" on lause, jota on yritetty istuttaa minun päähäni "ettei tartte hävetä". Siihenhän koko aikaisempi sukupolvi on opetettu uskomaan, että kaikkien tunteiden ilmaiseminen on jotenkin hävettävää. Ja tuota on yritetty välittää eteenpäin. Ja sen seurauksena ollaan täynnä katkeruutta ja ikäviä tunteita, joita yritetään estää tulemasta pintaan juomalla, tekemällä hulluna töitä kuolemaan asti tai muuta yhtä "pätevää". Olen jo aiemmin sanonut EI tälle ajattelulle ja toiminnalle. Mutta kun se ei riitä, että tästä eteenpäin toimin toisin. Kun on sinne kehoon tungettuna vuosien vihat, surut, pelot, ahdistukset jne. Käsittämätöntä kyllä tuossa yhtenä päivänä nousi jopa voimakas mustasukkaisuus ilman ennakkovaroitusta. Ja jälleen niin ettei siihen ollut mitään syytä tai edes kohdetta. Mutta voi hyvä tavaton miten voimakkaalta sekin tuntui! Se oli suorastaan hurjaa...

Ja miltä se tuntuu kun keho purkaa solutasolta? 

Se tuntuu siltä kuin hengittelisit koko kehon läpi sitä purkautuvaa tunnetta. 

Tuo on vain päinvastainen tilanne kuin yleensä. Normaalistihan ensin on ajatus- tai tunneärsyke, johon keho reagoi. Ajattelet vaikka jotain päivän aikana käymääsi keskustelua ja huomaat reaktiona siinä kokemallesi epämukavuudelle hartioiden nousevan jännittyneenä kohti korvia. Keho vastaa tunteeseen ja ajatuksiin. Kun keho purkaa, niin se tavallaan palauttaa sen tunteen tunnettavaksi tai ajatuksen mieleesi. Tilanne on vain hämmentävä, kun tuossa järjestyksessä ei olekaan sitä syyn ja seurauksen logiikkaa. Et voi yhdistää ajatusta tai tunnetta mihinkään tapahtumaan tai loukkaavaan sanaan. Se on vain ajatus tai tunne ilman kiinnekohtaa. Ja todellakin ainoa mitä voit tehdä purkaaksesi sen pois on sallia se. Ja antaa sille tasan se aika mitä se vaatii. Ainakin omalla kohdallani yritykset sulloa kehon palauttamat asiat takaisin kehoon ovat epäonnistuneet surkeasti. Pahentaneet oloa ja tehneet olon lähes sietämättömäksi. Aivan kuin keholla olisi valta kieltäytyä vastaanottamasta sitä vanhaa paskaa uudelleen. Enkä minä totta puhuakseni niin tosissani ole edes yrittänyt. Kun kerran olen sitoutunut menemään eteenpäin. Olemaan oman elämäni koekaniini. Mutta inhimillisenä ihmisenä minäkin joissain tilanteissa hairahdun ajattelemaan ettei kaikissa tilanteissa ole sopivaa käyttytyä sekopäisesti tai olla jotain muuta kuin aina hymyilevä ja hyväntuulinen Anne. 

"Haluan kuolla.

Kaikkein eniten maailmassa haluaisin kuolla.

Juuri nyt."

Palataan vielä tuohon alkuun. Että mikä se tuo tuommoinen ajatus oli, että haluaisin kuolla? Vuosi 2008 oli minulla henkiinjäämistaistelua. Seurausta tilanteesta, jossa olin kieltäytynyt kuuntelemasta kehon tarpeita ja vain pakottanut toimimaan sen mukaan mitä vaadin. Vaadin kehoani suorittamaan. Kunnes tuli romahdus. Jouduin kohtaamaan sen, että minulla on perinnöllinen sidekudossairaus, jonka takia olin kipeä ja joka tuo paljon toiminnallisia rajoitteita. Eli olin ollut kuuro sille, että kehoni ei voi suoritua siitä mitä siltä vaadin. Minulle kerrottiin myös ettei sitä kipua mikään voi viedä kokonaan pois ja että se tulee olemaan seuralaiseni kuolemaani asti. Että olen kroonisesti kipeä. Ja voi luoja miten kipeä minä koko tuon vuoden olinkaan... Tuo kipu oli niin voimakas, että se söi elämänhaluani. Jos elämä on silkkaa kipua, niin minkä arvoista se on? Jos unikaan ei tuo helpotusta, koska näet unia siitä miten kipeä olet? Siis se muutama hassu tunti mitä kivultasi ylipäätään kykenet vajoamaan jonkin sortin horrokseen. Tuolloin punnitsin kivun läpäisemän elämän arvoa ihan tosissani. Fantasioin siitä, että kääntäisin rattia ratkaisevalla hetkellä rekan eteen tai vain päästäisin siitä irti sillalla ajaessa. Tai haaveilin kuinka joku törppö tekisi minulle palveluksen ajamalla autolla päälle. Niitä oli aika monia elämän lopettamiseen liittyviä haaveita. Eivätkä kaikki liittyneen rekkoihin tai autoiluun muutenkaan. En minä silloinkaan ollut itsetuhoinen. Olin vain sietämättömän kipeä. Ja vaikka haaveilin siitä miten rekka murskaa minut ja päättää kärsimykseni, niin en olisi koskaan voinut toteuttaa itse aktiivisesti mitään moista. Silloinkin ajattelin ensisijaisesti sitä etten voi tehdä mitään mikä aiheuttaa viattomalle rekkakuskille ikuisia traumoja ja painajaisia. Sen verran tiukassa vastuu muista ihmisistä minussa istui jopa silloin epätoivon hetkellä. 

Silloin 2008 minä lopulta hyväksyin, että ollaan sitten loppuelämä kipeitä. Tai oikeasti minä osin huijasin. Hyväksyin ajatuksen, että saatan olla kipeä loppuelämäni jokainen päivä. Ja silti hyödynsin jo aiemmin oppimaani kykyä sulkea kehon antamat viestit tajunnastani. Tasapainottelin sallimisen ja kieltämisen välillä. Muutin toimintatapoja lempeämmäksi ja kuuntelin kehon tarpeita enemmän. Aloin meditoimaan ja tekemään rentoutusharjoituksia. Kuuntelin niissä jopa kipua. Mutta osan siitä suljin sittenkin pois. Ja pidin kehoa vihollisena. Olihan se pettänyt minut katalasti. Olin tuomittu olemaan valuvikainen koko loppuelämäni. Minulta oli kielletty loppuelämäkseni asioita, joita olin rakastanut. Noin ajattelin silloin. Myöhemmin uudistuneen toiminnan ja asenteen myötä kipu alkoi helpottamaan ja osin muttui myös käsitykseni kehostani. Tein rauhan kehoni kanssa. Oman kivun helpottamisen lisäksi minusta tuli ammattilainen siinä kuinka auttaa myös muita pääsemään kivuistaan eroon. 

Toisen kerran minut lyötiin polvilleen maahan vuonna 2015. Keho petti jälleen. Mutta nyt eri tavalla. Rytmihäiriöitä, hengitysvaikeuksia, kuumetta, allergisia oireita, lymfaattisen järjestelmän häiriökäyttäytymistä jne. Kaikkea hyvin epätavanomaista. Osa noista on saanut selityksen ympäristötekijöillä, osa on selvinnyt olevan sidekudossairauteni etenemisen vaikutusta ja sitten se loppu on sitä, että tarvitsin sen toisen pysäytyksen. Osana sitä tietä, jossa opiskelen rakkautta, myötätuntoa ja parhaimmaksi versiokseni tulemista. Olin oppinut säästelemään kehoani, mutta en sisintäni. Pakotin edelleen itseäni olemaan tilanteissa ja olosuhteissa, joissa minun oli huono olla. Edelleen uhrasin itseni, oman terveyteni ja oman henkisen hyvinvointini sen eteen mitä kuvittelin työelämän tai "ystävieni" minulta vaativan. Toisesta näkökulmasta minulta vietiin ne loputkin asiasta, joiden varaan oma itsekunnioitukseni oli rakentunut. Ne asiat, jotka olivat saaneet minut kokemaan itsestäni edes pientä ylpeyttä. Toimintakyky meni ihan olemattomaksi ja koin itseni todella avuttomaksi. Hetkittäin mietin silloinkin elämäni mielekkyyttä. Mutta vain hetkittäin. Todistusaineiston painavuudesta huolimatta olin silti enimmäkseen vakuuttunut, että kuntoudun jälleen. Ja tuo pysäytys antoi minulle kunnon sysäyksen kaivella ne kaikki jäljellä olevat pimeät kolot esiin ja löysin käsittämättömän suuren rakkauden itseäni kohtaan. Löysin elämääni mielekkyyttä, olooni suurta vapauden tunnetta ja maailma on ollut enemmän "paikallaan" kuin koskaan ennen. Muutuin perustuksia myöten. Löysin mielenrauhan ja luottamuksen. Ja lähdin toteuttamaan unelmia. 

Kaikkea tuota vasten oli siis itsenikin vaikea käsittää miksi haluaisin kuolla. Kunnes ymmärsin ettei tuo ole tämän hetken suurin toive. Tuokin on taas niitä kehon palauttamia ajatuksia. Minulle paljastui, että olen tuonkin tunkenut jonnekin syvälle itseeni. Ja että nyt sen ajatuksen pitää antaa hetken olla olemassa. Että se pitää kohdata. Että haluan kuolla. Koska vaikka ymmärrän tuon nyt olevan jokin menneen aave, niin tunnen sen hyvin todesti. Eihän se kehon puhdistaminen valetuntemalla toimi. Silloin lauantaina se oli mitä totisinta totta. Sunnuntaikin meni täysin sen ajatuksen vallassa. Tälläkin hetkellä tunnen siitä vielä osan. Mutta tänään olen jo ollut murroskohdassa, jossa ajatus elämän jatkumisesta on houkuttelevampi kuin sen päättyminen. 

Päivän tuoma toivo löytyi aika erikoisella tavalla. Lauantaina kysellessäni mistä moinen ajatus kuolemasta kumpusi, tuli mieleen myös tämmöinen lause: "Kun ei pääse enää kuntosalillekaan.". Otin tuon kehon tuoman nurinan vakavasti. Hain eilen itselleni kuntosalikortin ja tänään käytin sitä ensimmäistä kertaa. Kukaan pelkästään järjellä toimiva ihminen ei olisi tuota tehnyt. Edelleen rytmihäiriöt ovat lähes vaarallisella tasolla. Selkä on ollut jo pidempään taas tulehduksissa. Viimeiset pari viikkoa niin pahasti, että kudokset ovat jo ikävästi jäykistyneet. Sama tilanne on oikean olkapään kanssa. Keho on ollut jatkuvassa tulessa jo pidemmän aikaa. Ja suositukset ylipäätään minun sidekudossairaudessani olisivat tehdä lempeitä kehoa avaavia liikkuvuusharjoituksia ja venyttelyä. Mutta kun kehollani oli tuo toive... Ja kun olen sallinut itselleni toiminnan, joka ei perustu pelkkään järkeen. Minulla on lupa toimia myös intuitiivisesti. Joten minähän ajattelin, että minä menen sinne kuntosalille ja teen mitä keho pyytää. Vaikka menis henki. Koska lopputulos olis joka tapauksessa sama. Joko keho kuolee, kun ei halua olla olemassa tai kuolee kun teen typeryyksiä. Minusta tuo jälkimmäinen oli parempi vaihtoehto. Ja riski kannatti. 

Ei mennyt henki. 

Mutta voitin kaiken. 

Kehosta kumpuaa olotila, 

että olen ELOSSA TAAS.

Tämä päivä oli vasta alku. Ymmärrän sen. Koska kyllä tuohon kuoleman ajatuksen esille tuloon liittyy muutakin kuin vain halu päästä taas liikkeelle. Minun pitää päästä siitä ajatuksesta, jonka mukaan kehoni on jonkin sortin este, hidaste tai rasite pois. Tuosta harhasta. Ja tehdä lopullinen rauha kehoni kanssa. Luoda uusi side ja rakkaussuhde. Tuo on se elämäni suurin haaste "valuvikaisena". Mutta minä rakastan haasteita. Ja minä aion onnistua. 

Tappojen tie

Jänöt, siilit ja oravat 

tien poskessa makaavat. 

Hengetönnä, 

verissään 

jäsen jos toinenkin 

ruumiista erillään.

Tappojen tie 

oli heidän kohtalonsa. 

Ja niitä onnetonta 

on niin kovin monta, 

että tie on nimensä ansainnut.

Kuulla äänen moottorin 

ja nähdä hahmon ajurin 

ehtivät pienet ressukat. 

Hämmästys, 

aavistus pelosta 

ja sitten hetken kovat tuskat.

Ei auttanut arkuus 

eikä nopeat 

jalat pieniä karvakasoja, 

jotka iskun jälkeen 

pelkkiä lihanpaloja 

ovat tappojen tien poskessa.

Runo kirjoitettu 11.8.2007

Ohut kalvo

Martti "Masa" Kovero 2014. Akryyli kankaalle. 

Vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, että kun olen kahden kolmatta,

kohtaisin tieni pään syynä ammottava haava kaulallani.

Minä vitsinä moista höpsön tarinaa pidin ja ukkoa pilkkani:

"Kuinka kukaan olisi toisen kuolemaa ennustamaan?

Varsinkaan sellainen, jolla on koukkuinen nenä, 

naurettava parta, vapisevat kädet 

ja vain säälittävä rääsy vaatteenaan?".

En minä ollut ylimielinen,

vain vähäuskoinen,

olinhan kuitenkin vain nuori poika.

Eikä hetken koittaessa tapahtumiin syynä ollut pelkuruus, 

liika into tai edes kokemattomuuteni.

Vaikkakin sisintäni jäyti kammottava kauhu, 

hetken halvaannus ja yökötys alla haarniskani.

Ei nuoren miehen mieli ollut valmistautunut siihen näkyyn kamalaan,

jossa miestä kaatui kuin nautaa ja oli kuin olisi astunut Manalaan.

Niin höyryävän hurmeinen oli sekä tantereen nurmi, 

että raskaana roikkuvat pilvet.

Ja niin korvia kirvelevä oli meteli, jonka aikaan sai kivun värittämät karjaisut, 

kiljaisut ja toisiinsa osuvat kilvet.

Ja vaikka näköni oli tarkka ja sekä rohkeutta että ylväyttä vaikka muille jakaa, 

kostautuivat joukkojeni tekemät virheet.

Jotta pakoon olisin päässyt sitä arvaamatonta vaaraa,

olisi tarvittu kotkan siivet tai muut maailman ihmeet.

Väylän paeta ja tilan taistella veivät tovereideni elottomat vartalot.

Ja siinä kerääntyviä pinoja katsellessani, 

täydentyivät myös omani ja vihollisteni kohtalot.

Kokenut ja vakaa käsi miekan varressa kykeni siihen,

että terällään kaulaani haavoitti,

elämän kipinän silmistäni sammutti

ja minä kaaduin kyläni sepän pojan viereen.

Ja vaikka vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, niin silti hämmästys täytti sisimpäni,

kun otin vastaan kohtaloni.

"Eihän tämän näin pitänyt päättyä" ajattelin vieläkin viattomuudessani.

Epäuskon aikaan sai nuori rakkaus ja siitä kummunnut lapsen uskoni,

että vain parhain päin kaikki kääntyä voisi,

että monta toteutumatonta unelmaa todeksi aika vielä toisi.

Kuinka tuo kaunis nuori nainen, 

jonka varsi ja liike olivat kuin sulavan nuoren kurjen, 

elämääni toisi pysyvän onnen.

Että vanhaksi yhdessä elettäisiin varrella seesteisen virran, 

jota reunusti tuuhea, tumma metsä.

Ja kuinka käsi puristuisi käteen peiton alla hyisenä talviaamuna 

ja niin olisi molempien rinnassa ikuinen kesä.

Niin monta hymyä ja kosketusta toteutumatonta.

Ne kaikki vaivaavat vieläkin sielua rauhatonta.

Sekä suru neidon kurjenkaltaisen, jonka ylhäinen keräsi omakseen.

Rakkaakseen väitti ruhtinas, mutta todellisuudessa vangikseen.

Jos vain voisi tavoittaa yksinäisen, joka nuorta rakkautta vaalii muistonaan.

Kuiskauksella, henkäyksellä, kun edes jotenkin välittää läsnäoloaan.

Ja kertoa, että vain ohut kalvo erottaa näitä kahta maailmaa.

Näen, kuulen ja tunnen yhä, mutta en pysty koskettaa.

En varsinkaan nyt, kun myös sinun luusi on peitetty mullalla.

Olet vain muisto, joka sallittu on elää uudestaan enää unten mailla.

Tai johon kurkistaa voin läpi luomisen ikuisen pyörteen,

käteni tarttuessa siveltimeen.

Sateenkaarikorppi

Jos näkisit ja tietäisit sen minkä minä

Ymmärtäisit olevasi kaikkien laulujen ja runojen arvoinen

Et painaisi päätäsi turhaan rintaa vasten

Etkä peittäisi itseäsi keneltäkään

Kannat ylläsi tummaa viittaa

Koska luulet, että näin sinun on tehtävä

Mutta sinä kimaltelet itseltäsi salaa

Kun viitta heilahtaa

Kun hymyilet vapautuneesti

Kun suutelet

Ja lämpimissä sanoissasi

Kai tiesit, että korpin mustat sulat heijastavat sateenkaaren kaikki värit?

Korppini, joka luulee olevansa harmaa varis

Sinulla on viesti rakkaudesta

Mutta vielä sinä pitelet sitä piilossa rintaasi vasten

On jo aika

Tyyneys on jo sisälläsi. 

Odottaa vuoroaan.

Vielä hetken viivyttelee, 

että pelko väistyisi. 

Että epäilys menettäisi voimansa.

Kun tila on vapaa, 

on tuon tyyneyden vuoro.

Ja sen myötä saapu valo.

Joka häikäisee pienimmänkin sopen
mikä sinusta löytyy.
Tekee turhaksi kaiken muun paitsi rakkauden.

Ja niin tapahtuu ihme.
Et olekaan yksin,
sillä rakkaus on sinussa.
Niin on aina ollut ja on aina oleva.

Mutta se hetki,
jolloin uskaltaudut katsomaan sitä
ensimmäisen kerran
silmästä silmään.
Pysähdy siihen.
Aisti se.
Ota vastaan.

Lausu: "Minä olen rakkaus
ja rakkaus on minä.".

This was a good day

Today was a good day, when you were around

That day would be the worst day, if you decided to leave me far behind

Not because I wouldn't find someone else to love me

Or to be in love

But it would be different and I would be sad

Me as divergent fear I couldn't find what we had

That special ingredient, the rhythm and the music

We both being radiant, all that makes as unique

So this was a good day, when you were around

And for that I thank you and ask ”Shall we continue our love?”

Kultakehdon kasvatti

Synnyin rautahäkkiin.

Samanlaiseen, johon niin kovin moni muukin.

Hapuilin pimeässä kuolema kintereilläni.

Yritin vilkuttaa kaltereiden välistä valoon toivossa, 

että joku tulisi vapauttamaan minut.

Vaan huomasin, että unessa olin jo vapaa.

Ja että se olikin kultainen kehto, jossa minua kasvatettiin.

Kaikki rajoitteet ja kärsimys toimivat opaskyltteinä kulkea oikeaan suuntaan.

Ja jokainen seinä, vaikka tuntui iskuilta, olikin mitä rakastavin hyväily.

Ja aina käytössäni on ollut Äiti Maan povi

sekä Iäisen Isän syli.

Eikä minulta koska ole mitään todella tarvitsemaani puuttunut,

kun olen vain ymmärtänyt pyytää.

Ennen harvoin osasin. 

Ja kun tarvitsi vain pyytää.

Onneksi sen lopulta sisäistin.

Nyt kun kasvoin riittävän isoksi, synnyin kultakylvyssä uudelleen. 

Minusta tuli viimein se miksi Luojani minut tarkoitti.

Kalmattaresta tuli Luojajumalatar, Luojatar.

Enkä enää ollut kala joka ui kultavirrassa,

vaan virta itse.

Se, jota kalat seuraa.

Tämä on se paikka jossa rakastuin

Tämä on se paikka, jossa rakastuin. 

Jossa katsoin taivasta, kutsuin luokseni

ja sain vastauksen uudelleen ja uudelleen.

Vieläpä juuri niin kuin pyysin.

Ei sitä mitä halusin, vaan mitä tarvitsin.

Aivan kaikki minun parhaakseni.

Tämä on se paikka, joka synnytti kotilosta perhosen.

Uni päättyi ja aavistus kauneudesta muuttui todeksi. 

Vähän kerrallaan.

Ensin heijastuksena muiden silmissä.

Tai kiitoksena.

Hetkinä, jotka olivat täynnä elämää. 

Ja lopulta läpitunkevana hehkuva, joka ikisessä solussa. 

Kiitos ihan kaikesta.

Tämä paikka jää nyt taakseni.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä koen kuitenkin syvää rauhaa.

Ja todella tunnen olevani kuin lapsi. 

Täynnä puhdasta riemua. 

Satu muuttui todeksi ja siirryn palatsiin juhlimaan. 

Ja nämä juhlat jatkuvat pitkään. 

Kyllä se sulhanenkin eksyy vielä paikalle.

Anne Kultti
 "Valmistele ratsusi, palatsissa juhlavalmistelut ovat jo alkaneet" 
01/2015
Pyynnöstäni minusta minulle intuitiivisesti maalattu taulu ja samalta ihanalta kaimalta vielä henkilökohtainen valoruno seuraavassa.

Pain inside

This pain inside, it tears me

It holds me in it’s hands

I wonder am I worth living?

Or worth for love?

It creeps

It twists

It beats me

This pain inside

Like this

No-one needs me

Oh, why

this pain inside?

Young by age

But old inside

This pain is the reason why

When every morning, every night

I wonder 

Is this the day I die?

And maybe then

the pain would go away…

It this a gift from Satan?

Or punishment from the God?

When full of anger,

full of fear

I loose all my loved ones.

18.8.2007

* * * 

Tänään lamauttava kipu pysäytti minut. Olen jo pieneen kipuun niin turtunut, että tarvitaan jo aika iso pysäytys, että se hymy huulilta hyytyy kokonaan. Tänäänkin se enemmänkin rakoili kuin hyytyi. Jostain takaraivosta esiin nousi kuitenkin muisto, että olen joskus iäisyyksiä sitten runoillut jotain kivusta. Tai paremminkin sen lienee tarkoitus olla laulun sanat. Mutta kuitenkin... Ja löytyihän se teksti. Ja se pysäytti uudelleen. Mutta eri tavalla. Tekstillä on huomenna vuosipäivä. Tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta kun sen kirjoitin. Miten sopivaa, että se muistui mieleeni juuri nyt. Ihan ”sattumalta”. Samalla havahduin siihen, että takanani on yhdeksän vuotta kroonisen kivun kanssa elettyä elämää.

Teksti palautti mieleen silloin kokemani kiukun ja epäreiluuden tunteen. Sen kysymyksen, että ”Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Aivan kuin kyse olisi ollut siitä, että eteen tulleet vaikeudet olisivat olleet jotain rangaistusta. Kun nyt yhdeksän vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa, niin huomaan ajatteluni muuttuneen aivan valtavasti. Ansaitsin minä sen. Mutta en rangaistuksena, vaan käsittämättömän isona mahdollisuutena oppia rakkautta. Oppia rakastamaan ensinnäkin itseäni vain sen tähden kun olen olemassa. Arvoni ei ole kiinni siitä paljonko tililleni tulee palkkaa, mikä koulutus minulla on, onko minulla hienolta kuulostavaa titteliä tai kuinka paljon minulla on seuraajia Ingstagramissa. Ja sama toisinpäin. Nyt voin rakastaa myös muita vain siksi kun voin rakastaa. Rakkauden kokeminen toista ihmistä kohtaan ei sisällä enää vaatimusta saada jotain takaisin, ei edes rakkautta. Rakkauden kokeminen ei vaadi edes sitä, että minua kohdeltaisiin hyvin ja arvostavasti. Toki olen oppinut, että minun ei rakkauden tähden tarvitse sietää kunniatonta, väheksyvää tai loukkaavaa kohtelua. Mutta etäisyyden ottamisen ei tarvitse myöskään tarkoittaa vihan, pelon, kaunan tai halveksunnan kehittämistä itseeni tai tuota toista kohtaan. Voin vain ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja rakastaa vähän etäämpää.

Kun ajattelen sitä yhdeksän vuoden takaista Annea nyt, niin voi mikä hellyys minussa syntyy. Miten sisimmässään pelokas, yksinäinen ja rakkautta vailla silloin olinkaan. Ja miten paljon kärsimystä ja kipua sen jälkeen vielä seurasi. Ennen kuin juuri kipu opetti kuinka kääntää se suunta sieltä pimeästä ja kärsimyksestä kohti rakkautta ja valoa. Vähän kerrallaan. Koska sen palveluksen kipu meille tekee. Kipu jatkuu niin kauan, että sille ei ole enää tarvetta opettajana.

Tämän päiväinen kipu vastaa niin hyvin niitä ajatuksia mitä olen mielessäni pyörittänyt. Työstänyt pois surua kaikesta menneestä, kun havaitsen olevani uuden äärellä. Minä tiedän, että ainakin vielä tänään kivulla on opetettavaa. Mutta nyt kipu nostattaa erilaisen pelon. Nyt en enää pelkää katsoa mikä sen kivun on aiheuttanut. Nyt pelkään jättää sille jäähyväiset. Yhdeksän vuotta on pitkä aika elää rinnakkain. Siitä on tullut ystävä. Se on ollut niin hyvä opettaja. Tulee haikea olo.

Jos viestikapulalla olisi ajatuksia vaihtotilanteessa, niin ne voisivat olla samanlaisia kuin minulla. Minua ollaan siirtämässä kivun kädestä rakkauden käteen. Ja siinä välissä minä pelkään sitä että tipahdan kenttään naama edellä. Ja vaikka tätä on harjoiteltu, niin nyt on olympialaiset ja tosi paikka kyseessä. Nyt on se ainutlaatuinen tilaisuus voittaa kultamitali. Kipu ja rakkaus ovat samaa joukkuetta. Rakkaus on se, joka voi viedä maaliin asti. Jos vaihto kusee siksi, että tarraudun liiaksi kivun käteen, niin siinä sitä saa nieleskellä pettymystä sitten seuraaviin kisoihin asti. Silloin kipu on edelleen suurempi rakkauden opettaja kuin puhdas rakkaus. Joten miten on Anne? Otetaanko loppukiri vai jäädäänkö kenttään itkemään?  

Usvan venho

Pieneen veneeseen minut saattelit

Usvaiselle ulapalle soutelit

Silkkaa kosteaa seinää ympärillä

Joka näkymättömiin kaiken paitsi meidät kietoo

Jokainen airon veto kohti tuntematonta kuljettaa

Kuuntelen rytmiä, hengitystä ja hankainten kirskuntaa

Vain kaiut usvan läpi tarjoo maisemaa siitä mitä on tienoo

Siinä istut vastapäätä

Virkkaamatta sanaakaan, päästämättä ääntä

Katsot, tutkit, odotat

Ja niin on jotain muutakin ilmassa, kuin pelkkä valkea lämmin höyry

Kunnes tunnen tuulen liikkuvan

Ja hätkähdän nähdessäni silmistäsi heijastuvan oman kuvan

Ja niin toiminta korvaa liikkumattoman

Toinen käsi vedessä, toisella tunnustelen tuulta

Navigoin ulapalla edelleen matkalla kohti tuntematonta

Selkäni taakse katson vain nähdäkseni vasta kuljettua matkaa

Ihmetellen itsekin vasta saamaani varmuutta ja rauhaa,

jonka aikaiseksi sai juuri usva, 

joka puhdisti syvältä kuin saunan löyly

Ja niin kiljun ja nauran riemusta

Samalla kun tähystän vauhdikasta menoa kokasta

Kauniin laivan, joksi pienen veneen huomaan muuttuneen

Ja usvan hälvettyä saan huomata

Että loppumatka onkin silkkaa helppoutta

Ja että unelmat käyvät todeksi ja minulla on kaikki tarvittava, 

minkä luulin minulta puuttuneen