Ei
ole sellaista pimeää mitä en nähnyt jo ois,
joten
mitä ikinä pelkäätkään ei se ole syy kääntyä pois.
Minäkin
pelkään, on vaikea näyttää itsensä ydin,
mutta
se askel on otettava jos tahtoo täyttää tyhjän sylin.
Ja
minä jo ymmärrän ettei se ole sinä joka pelottaa.
Vaan
minä itse, joka omaa paljauttaan tuijottaa.
Yrittää
väistellä näkemästä itseään.
Kuvitellen
löytävänsä jotain aivan hirveää.
Mutta
älä pelkää.
Se pimeys on jo nähnyt päivänvalon.
Puhutteli
minua silloin kun et katsonut.
Laittoi
liikkeelle tunteiden aallon,
jota
olen niin kovin kauan odottanut.
Kuin
vesi puhdisti, vaikka
ensin ahdisti kehoni
jokaista solua.
Nyt
enää odotan että pyydät: ”Helpota
mun oloa.”.
Päästät
lähelle.
Annat
koskettaa.
Ilman
vaatimuksia ollaan vaan.
En
minä halua käskyttää tai opettaa.
En
ole mitään lahjoja tai lupauksia vailla.
Tahdon
vain rakastaa.
Vaikka
vain pienen hetken.
Joka
on taikaa tai sitten ei.
Antaa
elämän näyttää.
Viedä
mennessään.
Aika
kertoo jäätkö siihen vai
toteanko että: ”Sinne
vei
matkaseuran
tarpeellisen
ja arvokkaan
uudet
ihmeet ja oivallukset mukanaan.”.
Olkoon
matka lyhyt tai pitkä.
En
ole katkera.
Kunhan
sen annetaan kuljettaa.
Koska
näkemättä en voi olla hehkuvaa tienviittaa.
Joka
tosin kertoo ettei polku ole ehkä tasainen ja helppo,
mutta
juuri siksi se houkuttaa.
Koska
näen mahdollisuuden saada jotain upeaa.
Jotain
mitä muilla ei ole tarjota.
Enkä minä halua kertoa mitä kulmia hioa pois.
Tai
säilyttää sinua trophyna kaapissa.
En
halua ottaa sinusta henkeäkään pois
ja
esitellä sinua kuin saalista.
Minä
haluan hieroa itseäni sinua vasten.
Hioutua
yhteisessä liikkeessä.
Katsoa
onko se rikkiä vai kultaa mikä minusta irtoaa.
Ja
ennen kaikkea...
Oletko sinä se joka tekee minusta tähden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti