Tee minusta tähti

Ei ole sellaista pimeää mitä en nähnyt jo ois,

joten mitä ikinä pelkäätkään ei se ole syy kääntyä pois.

Minäkin pelkään, on vaikea näyttää itsensä ydin,

mutta se askel on otettava jos tahtoo täyttää tyhjän sylin.

Ja minä jo ymmärrän ettei se ole sinä joka pelottaa.

Vaan minä itse, joka omaa paljauttaan tuijottaa.

Yrittää väistellä näkemästä itseään.

Kuvitellen löytävänsä jotain aivan hirveää.

Mutta älä pelkää. 

Se pimeys on jo nähnyt päivänvalon.

Puhutteli minua silloin kun et katsonut.

Laittoi liikkeelle tunteiden aallon,

jota olen niin kovin kauan odottanut.

Kuin vesi puhdisti, vaikka ensin ahdisti kehoni jokaista solua.

Nyt enää odotan että pyydät: ”Helpota mun oloa.”.

Päästät lähelle.

Annat koskettaa.

Ilman vaatimuksia ollaan vaan.

En minä halua käskyttää tai opettaa.

En ole mitään lahjoja tai lupauksia vailla.

Tahdon vain rakastaa.

Vaikka vain pienen hetken.

Joka on taikaa tai sitten ei.

Antaa elämän näyttää.

Viedä mennessään.

Aika kertoo jäätkö siihen vai toteanko että: ”Sinne vei

matkaseuran

tarpeellisen ja arvokkaan

uudet ihmeet ja oivallukset mukanaan.”.

Olkoon matka lyhyt tai pitkä.

En ole katkera.

Kunhan sen annetaan kuljettaa.

Koska näkemättä en voi olla hehkuvaa tienviittaa.

Joka tosin kertoo ettei polku ole ehkä tasainen ja helppo,

mutta juuri siksi se houkuttaa.

Koska näen mahdollisuuden saada jotain upeaa.

Jotain mitä muilla ei ole tarjota.

Enkä minä halua kertoa mitä kulmia hioa pois.

Tai säilyttää sinua trophyna kaapissa.

En halua ottaa sinusta henkeäkään pois

ja esitellä sinua kuin saalista.

Minä haluan hieroa itseäni sinua vasten.

Hioutua yhteisessä liikkeessä.

Katsoa onko se rikkiä vai kultaa mikä minusta irtoaa.

Ja ennen kaikkea... 

Oletko sinä se joka tekee minusta tähden? 

Tutkielma viisikymppisen miehen elämästä

Tiedän. 
Joistakin olen pelkkä maan matonen, 
kun kaljanjuonnista on naamani punainen. 
Rasvan syönnistä noussut on paino 
ja kuten sanoin, ruokajuomana kalja, ei maito. 
Liikun hyvin vähän, korkeintaan kuppilaan 
ja arvaattehan, on verenpaineeni päässyt nousemaan.

Vaan ei toisten sanoista tämä mies synkkyyteen vaivu. 
Ei edes silloin, kun ei kännissä kieli enää suussa taivu. 
Minullakin oikeus on ihmisarvoon, näin ajattelen. 
Ja siksi usein ilmoille laulan laulun iloisen.
Kun joskus seuranani on pelko, tuska taikka ahdistus, 
niin ainut (näin olen todennut) joka auttaa on käteen tumputus. 
Siinä asiat perspektiiviin palaa. 
Ja hei, enhän minä ainakaan naista saa.

Ja jos joskus tulee mieleen oliko ero, pelaaminen ja pomolle haistatus munaus, 
niin se menee ohi, 
kun kurkkuun valuu 
aamun ensimmäinen kultainen kulaus.

Tämä runo on muinaisen alter egoni Aulis Rapakon tuotantoa vuodelta 2007.

Kylvetty vilja

Hjalleen kypsyy

Vilja kullankeltainen

Siis älä kiirehdi

Se ottaa aikansa

Liika lannoite

Se vain myrkyttää

Kun olet kylvänyt

Luota siihen, se riittää

Tutki sydäntä

Miksi kiirettä pidät

Katsele maailmaa

Näe luonnon kauneus

Tutki sielua

Sieltä löydät totuuden

Yhdisty maaperään

Ota haltuun voima sen

Sä kuiskit unissa

Puhut totuutesi

Ja anna lämpöä

Näytä toteen tunteesi

Silitä poskea

Kohtele vallan varoen

Tai muuten juoksee

Pois poika säikkyen

Teini-Annen kohelluksia

Kuuluu huuto sielusta.
Miksi et piittaa minusta?
Onko mussa joku vika?
Liikaa silmät sirrillään?
Miksi käyttäydyt kuin sika?
Tää tuska menee väärinpäin. 

Veden pinta lainehtii.
Kultani laita silmät kii.
Anna aallon käydä yli.
Puhdistaa sinut kokonaan.
Etsi peiton lämmin syli.
Ja käy hetkeks nukkumaan. 
Aika parantaa.
Niinhän sitä sanotaan.
Mut ei se aika pyyhi yli 
tuskaa vähäisintäkään.
Ei aika ole pyyhekumi
eikä korjausnauhakaan.

Kun rauha viimein laskeutuu
mieli, sydän asettuu.
Tunnet suuren helpotuksen.
Ei kaikki tässä ollutkaan.
Taivaankannen revontuli
saa sut toivoon luottamaan.

Aamunkoi jo odottaa
Turhaan meet enään nukkumaan
Nauti ensi sätehistä,
jotka esiin tuovat sen.
Kauniin hymyn huulillasi
ja tunteen ”olen ihminen”. 

Oivallus

Valtas mielen ymmärrys uusi

miksi niin usein avaan suuni

ja roskalla, myrkyllä sen vaiennan.

Koska kehoni olis hentoinen ja hauras,

kun suvultani olen sairas,

että valepuvulla rotevalla hämmennän.

Oon väittänyt: ”Minä olen vahva!”.

Ja siitä todisteena muhkea jenkkakahva

on molemmin puolin lantiolla.

Ja onhan se riski että kehoni hajoaa

ilman tämän pehmeän patjan antamaa suojaa,

joka kuitenkin hyvin on tähän asti palvellut.

Kieltämättä olen elänyt rajummin

ja myös ylös noussut sängystä varmemmin

kuin konsanaan tyttönä hoikkana.

Vaan kun ennen luulin antavani suojaa sielulle,

joka kovin herkkä oli arvostelulle.

Tai että tunteet ne pakkaantuneet oli vyötäröön.

Nyt ymmärrän, tiedän ja tunnen, että sieluni on vahva.

Ja nyt tuo suojakerros on enemmänkin tahma,

joka elämän menoani hidastaa,

ketteryyteni piilottaa

ja muutenkin on aloittanut uuden sodan emäntäänsä vastaan.

Vaan jos haurasta harvinaista vaalisin

niin ehkä esiin kaivaisin

rinnan elämään 

sieluni vahvan peruskallion ja kehoni hauraan veen?

Yksinäiset

 Kaksi ihmistä yksin on.
Toinen ehkä hieman surullinen.
Hän katsoo pilviin ja huokaisee,
nyyhkäys ja sydän itkee.
Ei yksin olo ole antoisaa
se saa vain ihmisen masentumaan.
On kylmä, miksi kukaan ei suojaa
sua tuulelta tai pakkaselta?

;.; On ihminen niin yksin, jos itkee salaa.
Ei näytä tunteitaan, vaan huokaa hiljaa.
Kumpa vieressäsi olis joku, joka välittää, ei pelkää.
Näytä tunteesi, se kannattaa.
Jos itkee salaa, ei muut sitä huomaa.
Koita se tajuta, toiset vois auttaa.
Et usko minua, voi sua kurjaa.
Ei näytä hyvältä, minä huokaan. ;.;

Kun toinen yksinäinen toisen tapaa
He katsoo silmiin muilta salaa.
He hymyilee ja sydän nousee pilviin.
Ei oo totta, tää unta on.
Kun tanssiin käy, niin heidän askeleet täsmää.
Toiset huomaa sen, he itse ei.
Mieleen tulee vain oisko se tuo, kyllä näin mun kohtaloni on.

Nää kaksi myöhemmin toisiaan halaa, suutelee, nauraa, katsoo silmiin.
Kumpikin muistelee yksinäistä aikaa.
Siitä kauan on, se myös ohi on.
Tää happy end on yksi juttu, joka todistaa se mahdollista on.
Ai mikä kysyt, mietit, vastaus on
Että jokaiselle on se oikea, 
kunpa löydät sen, jos löydät pidä kii, usko se. 

Nämä sanat ovat syntyneet alkujaan lauluun, jonka olen kirjoittanut joskus melkoisen nuorena. Tarkkaa vuotta tai tilannetta en muista. Sen tiedän sanoa, että tuohon aikaan ei todellakaan ollut edes aavistusta mistään rakkauksista, vaan laulu on syntynyt joskus ala-asteen loppuvuosina tai seiskaluokalla.

Runo potutuksesta

 Tiukka katse, synkkä mieli, 
on kun potuttaa.
Aiheen antais mielentila 
melkein sadattaa.

Vaan ei sorru moiseen tekoon
tämä komistus!
Riittää huokaus sekä käden 
nyrkkiin puristus.

Paha mieli, paha kieli 
vaivaa joskus jokaista, 
vaan ei pidä ihmispolon
hermostua turhista.

Auttaa paljon jos vain malttaa 
laskea kymmeneen,
niin johan jaksaa antaa olla 
ja yrittää uudelleen.

Tämä runo on muinaisen alter egoni Aulis Rapakon tuotantoa vuodelta 2007.

Lähtö

 Joskus helppo.
Usein vaikea.
Riippuen siitä miksi lähdet, kauaksiko aikaa
ja kenen kanssa.

Silmä näkee,
korva kuulee,
mutta sydän ei ymmärrä.
Silloin tuska salpaa kurkun.
Etkä pysty päästämään ääntäkään -
ennen kuin on myöhäistä.

Suolaviirut poskilla muistona kyvyttömyydestäsi -
jälleen kerran.
Eikä suru, ikävä helpota
toisen, kolmannenkaan kerran jälkeen.

Piinaava odotus siitä milloin lähdet 
sen viimeisen kerran -
taustalla ajatuksissa.
Pelko ja toivo ristiriidassa keskenään.
Liekö edessä valo, joka lämmittää sieluun asti? 
Vaiko yön pimeys, joka kovettaa sydämen? 

Laulan

Laulan kukille,
ruoholle, puille.
Laulan tähdille
ja kiville.
Laulan taivaalle
ja maalle.

Laulan tunteista,
ajatuksista.
Laulan sielusta,
ihmiselosta.
Laulan kaipuusta
toista koskettaa.

Laulan ilostain,
laulan vihastain.
Laulan onnellisena,
laulan murheissain.
Laulan katkeeruudestain,
laulan voitostain.

Laulan aamulla
laulan illalla.
Läpi elämän,
ihmisiän.
Lapsuudesta
kohti hautaa.

Annan maalle
ravinnoks tuntehet
ja taivaalle
ajatukset.
Maailmakaikkeudelle
laulan kiitoksein
kaunis sieluni
laulaa kiitoksein.

Laulu, jonka syntyminen alkoi jo vuonna 2014 ja jonka sanoitus hioutui vuoden 2015 aikana.