Haadeksen poika,
oletko unohtanut kuinka
parantaa kuolleita?
Oletko antanut voimasi pois?
Oletko unohtanut Styks-joen
kauneuden?
Sen lyijynraskaan lumon?
Tai kenties hukuit sinne?
Pakenitko sinne kaiken
polttavaa tulta?
Olen itsekin Manalan neito.
Kuolemasta valoon etsin
tieni verellä ja kovalla työllä.
Repaleinen oli minun
sieluni.
Sydämessäni verinen
ammottava haava.
Ihoni vihan tulen polttamat.
Muiden ja omani.
Sitä ne liian syvään
viilletyt haavat saavat aikaan.
Mutta rakkauden myötä ovat
eheytyneet minun haavani.
Valoni on siksi kirkas,
koska sen reunoilla on muita mustenpaa.
Voin edelleen kulkea
kuoleman laaksoissa ja tulla takaisin.
Vahingoittumatta.
Koska kuolema ei ole
unohtanut minua.
Kuolema on edelleen minussa.
Haadeksen lahja
ottotyttärelle, joka lopulta pakeni.
Laulan parantajan äänellä.
Mutta jos kuuntet tarkkaan,
voit kuulla taustalla pedon murahtelun.
En siis ole unohtanut
itseäni.
Tein vain valinnan.
Valitsin valon.
Käyn Manalan majoilla.
Ja lumoan hehkullani ne,
jotka sen vielä tunnistavat.
Tuon takaisin.
Tai lähetän eteenpäin
Elysioniin.
Näytän Haadekselle pitkää
nenää.
Koska ei hän omaansa koske.
Kuin korkeintaan
parantaakseen taistelun jälkeisiä haavojani.
Haadeksen poika,
yritätkö paeta tehtävääsi?
Yritätkö vakuutella isääsi
siitä, että olet unohtanut kaiken lopullisesti?
Kai ymmärrät, että hän
riepottelee sinua terävässä otteessaan
niin kauan että sinä
muistat?
Jokainen pieni pakoretkesi
on vain viivyttelyä.
Väistämättömän
välttelyä.
Joten kohtaa ja tee
valintasi.
Muuten mätä syö sinut
sisältä päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti