Yksinäinen joutsen

Muistaa - meitä oli kaksi.

Kunnes ei sitten ollutkaan.

Tyhjyys ympärillä.

Niin outoa.

Olo eksyksissä kaikkialla.

Kun ennen lauloi, siihen vastattiin.

Ja nyt vain oman laulun vesi järveltä takaisin kantoi.

Kun kylmä kipu asettuu sydänalaan,

se enteilee talvea.

Uutta kylmää routaa, jota täytyy paeta.

Etsimäänsä ei vain silti löydä.

Iäksi kadotettu?

Vaiko tapaaminen toisessa hetkessä?

Toisessa elämässä?

Laulaa, kun ei muuta voi.

Koska vain laulu peilaa takaisin itseään.

Tietoisuutta, olen olemassa.

Ja silti jää leijumaan epäilys.

Jos kukaan ei näe eikä kuule, olenko sittenkään? 

Rannalla Normandian

Normandian rannikolla sotilas mua odottaa

Vielä varusteet päällään ja haavoittuneena kertoo tarinaa

Jonka tahtoo jakaa, jotta vois saada helpotuksen

Kohtalonsa täyttää loppuun ja tehdä sovituksen

Vasemman jalkansa menetti astuessaan miinaan

Myös oikea käsi ruhjoutui, vaan ei laitettu kantoliinaan

Koska siihen rantahiekkaan hyytyi elämä tuon nuoren, komean miehen

Ja hätä, piina vaivaamaan jäi, kun petti paluun lupauksen

Isoisä odottamaan jäi, jos poika kuitenkin palaa

Kun ei uskonut, on ruumis kadonnut, vajonnut virran mukana pohjaan

Ja korvansa sulki, vaikk' kuuli tuulen kuiskauksen

Vaikk' hartiallaan joskus tunsi hennon kosketuksen

Ei Atlantti erottanut, toisin kuin isoisä luuli

Vaan haluttomuus nähdä, kuulla, kun tahtoi olla muuli

Joka kyllä ymmärsi, mutta sulki totuuden tieltään

Jotta päivänsä viimeiset, voisi elää rikkomatta mieltään

Sydämestä puhumattakaan

Joka kieltämällä säästyi sivuosumaan

Vaan silti sydän suojeltu hiljalleen vuoti kuiviin

Ja kyyneleet jähmettämällä kehitti kaihin silmiin

Mutta nyt on valmis isoisä vapauttamaan valan

Itkemään itkut ja kohtaamaan tuon pojan

Jonka rakkaaseen luki, jok'oli ilma elämän

Pojanpoika tottakai, mut' myöskin enemmän

Olemisen mysteeri siteeseen kätkeytyi

Ei vain ketjuna sukupolvien, vaan myös hengen liittona yhdistyi

Ja kohtalot näiden kahden ajasta aikaan mataa

Toisiinsa nivoutuen, kuten planertat kiertävät rataa

Ja niin tuolla rannalla yksi kierros taas sulkeutuu

Hahmot syleilevän sotilaan ja isoisän viimein haihtuu

Laskeutuu rauha rannalle Normandian

Aistin enää tavallisen merituulen sekä hiekan

Hän on täällä

Hän vapautukoon iäisestä ikeestään,

joka itkua ylläpiti.

Lempeä kevättuuli sen ilmoitti;

nyt muuttuu maa

ja elämä!

Ei kiireellä, ei hosuen. 

Vaan harkiten ja joustaen.

Sydän ennen niin tyhjä täyttyy valolla.

Availlen terälehtiä yksi kerrallaan.

Auttaa kurkistamaan päällä ensin varoen

ja lopulta uuteen elämään sukeltaen.

Ja sitten...

Hän on vihdoin täällä! 

Kuningatar, ylhäinen.

Palvelija, alamainen.

Joka raukeana ja rentona ympärilleen katsoo.

Ja vallan kiireettä valitsee,

mihin työhön käy,

mihin askareeseen tarttuu.

Koska hän on täällä!

Vartija rakkauden.

Poskea sivellen käteesi tarttuu.

Ja johdattaa sinne minne pitää.

Missä tarvitaan.

Missä rakkauden opit täyttyvät.

Eikä itkua ja murhetta enää kivussa tarvita.

Vaan onnen kyyneleet vierittää. 

Ravitsemaan maata alla jalkojen. 

Ja kehoansa hellimään. 

Turha ihminen

Pääsiäinen siitä muistutti

Jeesuksen kärsimyksellä oli sanoma, joka muutti maailmaa

Ja onhan se kärsimys minunkin kulmiani hionut

Auttanut näkemään asioita, jotka löytää piti

Mutta nykyisin se on vain saman toisintoa

Tylsää, onttoa, puuduttavaa

Vie, mutta ei anna mitään takaisin

Tekee olotilan, että seison risteyksessä paikallaan

Kun ei se kärsimys enää anna vihjettä suunnasta

Kaikki se työ itseni kanssa

Kärsimyksen hyväksymisessä

Kiitollisuuden omaksumisessa

Kultivoiden rakkauden ja myötätunnon asennetta

Ja silti se lupaus elämän helpommaksi muuttumisesta on tyhjä lupaus vain

Kyllähän se saa miettimään

Jospa kaikki olikin jo tässä

Että tämä paikallaan polkeminen saa riittää

Herättää kysymään, että onko jo aika 

Päästääkö ote irti 

Sallisiko lipumisen - jonnekin

Että ei päiviänsä vain kuluttaisi

Olisi turha ihminen

Hyttyisiä

Hyttyisiä

Pistimeltään käyräisiä

Jotka neuloillaan ihoani kutittaa

Ininää

Joka laittaa kyttäämään

Paukaman voisinko välttää 

Terasseilla, kuppiloissa

En tahdo etsiä sinua vierailta terasseilta

Kun kehoni janoaa kosketustasi

Tai kiertää pienissä kuppiloissa kyselemässä

Joko huulesi kaipaavat omiani

En halua olla vain kuva puhelimessa

Joka on rakas, ihana ja korvaamaton humalassa

Kun en ole paikalla

Kun kaikki ne sanat ovat sanoja vain

En halua nähdä sinun hukkuvan

Tuoppi kerrallaan

Muuttuvan vieraaksi

Jota vaadit rakastamaan

Keskeneräisyydessäsi

Uskotellessasi itsellesi, ettei ongelmaa ole

Että minä voisin olla syy yrittää enemmän

Tehdä enemmän

Olla enemmän

Kuulla valheita, että ilman minua ei ole mitään

Sinulla on tusinoita rakastajia liki joka ilta

Jotka lupaavat sinulle helpotusta

Unohdusta kivusta sisällä

Luovat illuusioita, että kaikki on kaunista

Että tämä on sitä vapaata elämää

Vaikka katsot vääristynyttä peilikuvaa 

Ihmisestä, joka voisit olla

En halua katsella kasvojasi lasinpohjan läpi

Nauraa puuroisille sutkautuksille

Joiden puolessa välissä olet eksyksissä itsekin

Kuvitellen silti luovasi jotain arvokasta

Jota minun pitäisi ihailla

Niin miksi?

Inhoan, kun ehdin jo unohtaa

Kaikkiin niihin askeliin, jotka otin etsiessäsi sinua jälleen kerran

Muistan, että sinussa oli paljon kaunista

Voisi edelleen olla

Jos uskaltaisit tulla esiin

Aurinkoon katseeni ihailtavaksi

Aurinkoon hymyäsi palvomaan

Ja hellä kosketuksesi...

Sen muisto pakottaa edelleen

Vääntää vatsaani terällään

Saaden minut voimaan pahoin

Kun itse nukut humalaisen unta tyynenä kuin pieni lapsi

Vain lähteäksesi kosketukseni ulottumattiin retkellesi

Jota selität tavaksi valloittaa maailmaa

Sydänjää

Kun ensin vastaa tuli ja sitten jää, 

on sydän niin kovin ymmällään. 

Mikä on tuo nainen, joka keinuttaa

ensin lanteitaan, sitten tunnelmaa?

En tiedä alanko tähän. 

Tietoa onko aivan liian vähän?

Onko pehmo vai sittenkin vaarallinen? 

Vainko viisas vai pohjiltaan mielipuolinen?

Vaan silti tuo suu mua houkuttaa. 

Kutkuttaa muutakin kuin unelmaa. 

Käynkö reunalla, pystynkö tässä? 

Lähellään kokeeksi hengittelemässä. 

Ehkä asiat kuitenkin tasaantuu. 

Hakee muotoaan, lukot avautuu. 

Ja niin on poissa sydänjää. 

Ja syleillä saan sydäntä lämpimää.