Juhanille

Älä säiky sitä ääntä, mikä sisältäsi kumpuaa

Joka kuiskii suunan kulkea ja oikean erottaa väärästä

Tuo ääni on tiedon valo, joka ei ole hankittu lukemalla

Eikä tuo valo ole järjen ääni, vaan jotain syvempää

Jotain tärkeämpää

Jotain tarkkanäköisetä

Ja sitä seuraamalla toteutuu myös sydämesi tahto

Sepän sydän

Hehkusta hiilten kekäleen kerään

Upotan uumeniin sydämeni pesän

Kiitos, kun olet olemassa

Onko mielesi matala? 

Huokailetko iltaisin pitkään?

Vai tunnetko sisäistä vahvuutta? 

Ja henkäiset elämää syvään?

Onko mielesi turta vai herkillä?

Ovatko kolhut syvät vai paikatut?

Onko kehosi nukuksissa vai hereillä?

Ovatko kätesi pehmeät vai kovetut?

Vieläkö jaksat unelmoida?

Kääntyykö haaveilevaan hymyyn suu?

Vieläkö jaksat leikistä piehtaroida?

Vieläkö rakkaudelle sydämesi avautuu? 

Näiden ääreen pysähdy, mieti itseäs kuunnellen. 

Kaikessa rauhassa. 

En kysy itseäni varten, vaan palvellen.

 Koska olen olemassa. 

Alentumisen kierre

Kuinka päästä erilleen alentumisen kierteestä? 

Siitä tarpeesta saattaa itsensä alttiiksi loukkauksille.  
Yhä uudestaan ja uudestaan.  
Säälittävästä tarpeesta saada vilpitöntä rakkautta sellaisilta, 

joita ei vain kiinnosta. 
Tai jotka haluavat vain käyttää hyväkseen.  
Mistä kumpuaa tuo tarve kerjätä rakkautta?  
Juuri niiltä vääriltä ihmisiltä.  
Jotka himmentävät sinusta sen valon. 
Jotka imevät sinusta energian.
Jotka saavat sinut rajoittamaan itse itseäsi. 
Etkö voi tunnustaa, että on vääriä ihmisiä? 
Että on niitä, joiden rakkautta ilman on parempi olla. 
Niitä, joista irrottautuminen voi olla parasta mitä teet.  
Etkä vain itsellesi, vaan myös vastapuolelle.  
Koska katkaisemalla ne alentumisen siteet katkaiset samalla sen energiavirran, 
joka pitää valheita yllä.  
Pitää pahoinvointia yllä.  
Lopeta.

* * *

Kirjoitin tämän tekstin itselleni karvan verran reilu vuosi sitten. Ja silloin se tuntui niin henkilökohtaiselta, että ei ollut mitään tarvetta julkistaa sitä. Tuntui, että tuo teksti on jopa niin onneton, vain jotain simppeliä ajatusvirtaa, ettei se ansainnut tulla julkistetuksi. Teksti nousi mieleeni kummittelemaan jo viime viikon lopulla. Vainosi minua viikonlopun yli. Kunnes eilen viimein otin koneen esiin ja kaivoin sen muistisäilöstä silmieni eteen uudelleen luettavaksi. Ja nyt nousikin tarve julkistaa se. 

Pari kuukautta sitten olin vastakkain asioiden kanssa, jossa minun piti muistuttaa itseäni tuon tekstin sanomasta. Olin kuvitellut oppineeni jo tuon tekstin sanoman, mutta löysinkin itseni tilanteesta, jossa jokin vanha aktivoitui minussa uudelleen. Minun piti käydä läpi vielä kerran se sykli, että kykenisin irrottautumaan tarpeesta miellyttää ja kerjätä rakkautta muilta. Että kykenin valitsemaan rakastaa, suojella ja pitää huolta ensisijaisesti itsestäni. Jotta kykenin löytämään vielä yhden uuden tason rakastaa itseäni ja olla itselleni läsnä. Kaikkine heikkouksineni ja virheineni. Ei tuo valinta ilman kipua tullut. Taaskaan. Tavallaan tuo opetus oli brutaalia ja julmaa. Mutta silti koen siitä kiitollisuutta. Minun on nyt taas niin paljon helpompi valita itseni. Epäilyksettä. Ja silti mitä suurimmalla antautumisella ja intohimolla. On aika hurjaa tuntea samanlainen valtava hellyys ja tarve rakastaa itseään kohtaan kuin mitä joskus on tuntenut rakastettuaan kohtaan. Ja parasta tässä on se, ettei se kyky tuntea muita kohtaan ole vähentynyt. Päinvastoin. Minä kykenen rakastamaan olemukseni koko voimalla toista, koska rakastan samoin itseäni.

Tunnetko sinä samoin itseäsi kohtaan? Ellet, niin opettele. Koska minulla on aavistus, että tämä on se rakkaussuhde, joka kykenee olemaan juovuttavan hurmaava koko loppuelämäsi ajan. Tämä on se, mitä olet ikävöinyt ja mitä ilman pelännyt jääväsi. Tämä on se, mitä olet etsinyt muista. Ja tämä on se rakkaus, jota ilman minä en enää kykenisi elämään. En halua kyetä elämään. Vaikka tämä olisi viimeinen kokemani rakkaus, niin voisin todeta, että rakastin hyvin.

Kaskettu multa

Kasken keskeltä kasvaa vilja

Vihreä oras, joka ajan myötä kasvaa täyteen mittaansa

Tuottaa sadon ja kuolee pois

Jättäen jälkeensä mustan maan, joka on valmiina uudelle siemenelle

Ja niin kierto jatkuu...

Ei enää Amelia

Ajan rattaat narskuvat

Tik, tak, tik, tak...

Jokainen kirskaus tuntuu aivoissa

Tik, tak, tik, tak...

Raapii sisuksia kuin työntäen lasinsiruja ihon läpi

Tik, tak, tik, tak...

Onko jo myöhäistä?

Olenko jo myöhässä?

Tik, tak, tik, tak...

Veri pitää saada puhdistettua.

Veri pitää saada puhdistettua.

Se pitää saada puhdistettua.

Se pitää saada puhdistettua!!!

Tik, tak, tik, tak...

Veri pitää saada puhdistettua ennen kuin on myöhäistä!!!

Tik, tak, tik, tak...

Henkiinjäämistaistelu

Tik, tak, tik, tak...

Tai niin sinä luulet

Jos lopetat taistelun aika pysähtyy

Lakkaa olemasta

Mitä sitten vaikka samalla lakkaat sinäkin?

Et ole enää vanha tasolentokone

Sen joutaakin syöksyä maahan

Minä olen, minä, olen, minä olen...

Minä, minä, minä, minä...

Olen, olen, olen, olen...

Sinä olet kirahvi

Sinä olet hevonen

Mutta kaikkein eniten sinä olet aasi

Aasi, jonka sisällä ne pyörät pyörivät

Aikakone

Mutta ei sinulla ole lupaa muuttaa maailmanhistoriaa

Sinä olet aika ja aika on sinussa

Kuuntelet sitä kaikkea aasinkorvillasi

Ja katselet sitä kaikkea kaviot suorana

Kun ei ole lupa sekaantua

Ei ole lupa muuttaa aikaa

Ja miksi pitäisi?

Mitä tahansa tapahtuu, ei se ole sinun syysi

Niin sen kaiken kuuluu mennä

Sinä olet tarkkailija, todistaja

Aika lipuu

Mutta ei sinun ohitsesi, vaan sinun edessäsi

Väistyy, kaartaa, taipuu

Aika kumartaa sinua

Tik, tak, tik, tak...

Miltä nuo pyörähdyksen kuulostavat nyt korvissasi?

Kun voit valita katsotko viisarien liikettä kellotaululla

Vai tiputatko ne jalkojesi juureen

Hän tahtoisi ratsastaa lohikäärmeellä

Hän tahtoisi ratsastaa lohikäärmeellä.

Sellaisella, joista taruissa kerrotaan.

Joka hönkii tulta polttaen metsät

ja jonka kynnet raapivat haavoja vahvimpaankin kallioon. 

Siipien kärkien kerrotaan ulottuvan taivaan toiselta laidalta toiselle,

pimentäen horisontin tuoden yön pimeyden kirkkaan päivän keskelle.

Ja jonka karjaisu kulkee läpi kylien ja kaupunkien saaden maan tärisemään.

Vaan kuinka herättää nukkuva lohikäärme?

Miten ärsyttää sitä niin, että saisi houkuteltua lähelle?

Entä miten saisi hämättyä, että pääsisi kiipeämään sen selkään?

Mielessään myös taruissa kuvailtu pystysuora lento, 

joka läpäisisi pilvet ja veisi suoraan ylös katsomaan tähtiä 

ja muuta mitä halusi ymmärtää paremmin.

Miltä auringonlasku näyttää avaruudessa?

Kun otsonikerroksen eivät taita valoa saaden taivaan värin vaihtumaan vähitellen?

Taittavatko nebulat valoa?

Entä miltä näyttää auringon korona?

Dragonautti, se hän tahtoisi olla.

Mutta ennen matkaa, ennen hyppyä selkään, 

ennen riskiä menettää henkensä 

pitäisi selvittää kuinka kaikki toimii.

Kuinka ohjata suunta, kun lohikäärmeessä ei ole rattia 

eikä suitsina toimisi edes kultalanka?

Miten hiljentää tai yllyttää vauhtia tai jopa pysäyttää?

Ja miten päästä takaisin kotiin, 

jos avaruus onkin vain kasa kiviä pimeyden keskellä?

Näitä kaikkia toisinaan mietti illan pimetessä.

Vaikka epäilikin lohikäärmeen olevan vain tarua.

Sittenkin vaikka oli kuullut hentoa murinaa 

ja tuntenut lämpimän tuulahduksen 

siellä missä tarut väittävät lohikäärmeen nukkuvan untaan.