Poika ja sudenkorento

Martti "Masa" Kovero, 2013. Akryyli kankaalle.

Kosmiseen utuun on kietoutunut, onko se riemu vai irvistys, 

jolla poika sudenkorentoa katselee.

Tai onko käsi puristunut torjuvaan nyrkkiin 

vai hellyydelläkö korennon lentoon saattelee. 

Hän kuulee kyllä laulun 

ja näkee mitä pyörteitä siivet saavat aikaan maailman yllä. 

Sekä korennon näyttämät värit, 

kaikki tuo täyttää mieltä ihmettelyllä.

Kun kaiken sen tiesi, mutta luuli unohtaneen. 

Tai ainakin ajan hiekkaan syvälle upottaneen.

Piiloon kaikilta, myös itseltään.

Lukiten monet mahdollisuudet osin valittuna tieltään.

Kädessään edelleen näkee vain viikatteen ja pistimen.

Luullen hävittäneen itsestään puhtauden ja viattomuuden.

Ei se totta ole, vaan harhaa.

Monen pettymyksen ja eletyn elämän luomaa kuvitelmaa.   

Epäilys on juurtuneena syvälle, mutta saa myös lähestymään. 

Ja jokin kaukainen haavekuva saa yrittämään avaamaan sydäntään.

Kas kun uteliaisuus vie epäilyksestä lopulta voiton 

ja onhan se unelmakin niin mahdoton 

ettei yrittämällä todellisuudessa liikaa menetä

jos pitää huolen ettei sydämensä lisäksi kadota mieltä. 

Miten kiehtovaa olisikaan tuo leikki, jossa kumpikin muuttaa muotoaan. 

Kieppuen eri tasojen ja ulottuvuuksien läpi näyttäen eri olemustaan. 

Jossa poika on laulava riikinkukko, lempeä ja uskollinen norsu, 

hauki tai hohtavan valkoinen yksisarvinen.

Ja korento tulinen lohikäärme, ulvova susi, 

leikkisä mäyrä tai delfiini iloinen.

Vain kotkan tarkat silmät, rääkäisyn terävyys ja kyky lentää yhdistää. 

Ja niin jokaisen kierteen kaarteessa lyö silmät häikäisevää kipinää.

Kun on kaksi periksi antamatonta,

vapaudenkaipuista ja vallatonta.

Jotka etääntyvät, lähestyvät ja ottavat mittaa toisistaan

Raapivat, paikkaavat ja lepäävät vasten toisiaan. 

Välillä hellästi huokaillen, 

silitellen ja yhdessä nauraen. 

Leikki, joka kestäisi ainakin silmänräpäyksen.

Ja kun aikaa ei ole, jopa ikuisuuden. 

Kuolon tanssi

Kun päivä painuu mailleen ja kello helkähtää

Tiedät silloin varmaksi, et huomista sä nää

Lämpö rinnassasi ja mieles tyhjä on

Viimeisen kerran tanssia päätät valossa kuutamon

Ei mitään syytä surra, ei syytä katua

Sä kovin paljon rakastit ja elit totuutta

Ja jos jostain kumman syystä joku pahalla sua muistelee

Niin se on vanhalla kasvatettu okaan piikki, joka kirvelee

Siis juhlan riemulla tanssiisi käy ennen kuin saavuttaa kankeus kuolon

Ja niin kasvoillesi loistava hymy jää, ohjeeksi unohtaa kaiken pelon

Ohut kalvo

Martti "Masa" Kovero 2014. Akryyli kankaalle. 

Vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, että kun olen kahden kolmatta,

kohtaisin tieni pään syynä ammottava haava kaulallani.

Minä vitsinä moista höpsön tarinaa pidin ja ukkoa pilkkani:

"Kuinka kukaan olisi toisen kuolemaa ennustamaan?

Varsinkaan sellainen, jolla on koukkuinen nenä, 

naurettava parta, vapisevat kädet 

ja vain säälittävä rääsy vaatteenaan?".

En minä ollut ylimielinen,

vain vähäuskoinen,

olinhan kuitenkin vain nuori poika.

Eikä hetken koittaessa tapahtumiin syynä ollut pelkuruus, 

liika into tai edes kokemattomuuteni.

Vaikkakin sisintäni jäyti kammottava kauhu, 

hetken halvaannus ja yökötys alla haarniskani.

Ei nuoren miehen mieli ollut valmistautunut siihen näkyyn kamalaan,

jossa miestä kaatui kuin nautaa ja oli kuin olisi astunut Manalaan.

Niin höyryävän hurmeinen oli sekä tantereen nurmi, 

että raskaana roikkuvat pilvet.

Ja niin korvia kirvelevä oli meteli, jonka aikaan sai kivun värittämät karjaisut, 

kiljaisut ja toisiinsa osuvat kilvet.

Ja vaikka näköni oli tarkka ja sekä rohkeutta että ylväyttä vaikka muille jakaa, 

kostautuivat joukkojeni tekemät virheet.

Jotta pakoon olisin päässyt sitä arvaamatonta vaaraa,

olisi tarvittu kotkan siivet tai muut maailman ihmeet.

Väylän paeta ja tilan taistella veivät tovereideni elottomat vartalot.

Ja siinä kerääntyviä pinoja katsellessani, 

täydentyivät myös omani ja vihollisteni kohtalot.

Kokenut ja vakaa käsi miekan varressa kykeni siihen,

että terällään kaulaani haavoitti,

elämän kipinän silmistäni sammutti

ja minä kaaduin kyläni sepän pojan viereen.

Ja vaikka vanha tietäjä sen jo tiesi kertoa, niin silti hämmästys täytti sisimpäni,

kun otin vastaan kohtaloni.

"Eihän tämän näin pitänyt päättyä" ajattelin vieläkin viattomuudessani.

Epäuskon aikaan sai nuori rakkaus ja siitä kummunnut lapsen uskoni,

että vain parhain päin kaikki kääntyä voisi,

että monta toteutumatonta unelmaa todeksi aika vielä toisi.

Kuinka tuo kaunis nuori nainen, 

jonka varsi ja liike olivat kuin sulavan nuoren kurjen, 

elämääni toisi pysyvän onnen.

Että vanhaksi yhdessä elettäisiin varrella seesteisen virran, 

jota reunusti tuuhea, tumma metsä.

Ja kuinka käsi puristuisi käteen peiton alla hyisenä talviaamuna 

ja niin olisi molempien rinnassa ikuinen kesä.

Niin monta hymyä ja kosketusta toteutumatonta.

Ne kaikki vaivaavat vieläkin sielua rauhatonta.

Sekä suru neidon kurjenkaltaisen, jonka ylhäinen keräsi omakseen.

Rakkaakseen väitti ruhtinas, mutta todellisuudessa vangikseen.

Jos vain voisi tavoittaa yksinäisen, joka nuorta rakkautta vaalii muistonaan.

Kuiskauksella, henkäyksellä, kun edes jotenkin välittää läsnäoloaan.

Ja kertoa, että vain ohut kalvo erottaa näitä kahta maailmaa.

Näen, kuulen ja tunnen yhä, mutta en pysty koskettaa.

En varsinkaan nyt, kun myös sinun luusi on peitetty mullalla.

Olet vain muisto, joka sallittu on elää uudestaan enää unten mailla.

Tai johon kurkistaa voin läpi luomisen ikuisen pyörteen,

käteni tarttuessa siveltimeen.

Flight of the Dragon

Tulkaa katsomaan, hän luo nahkansa! Anne Kultti, 2016. 

Ja juuri kun luuli sateenkaarikalan olevan tiukasti käsissään ihailtavana, 

valonsäteiden heijastuessa sen hohtavista suomuista, 

lipesivät sormet. 

Vesipisarat roiskuivat ympäriinsä kuin kulta 

siivittäen sateenkaarikalan vauhtiin. 

Vielä pyrstön voimakas isku pärskäytti silmille kylmänlämpimän suihkun ja

sinkosi sen kauas ulottumattomiin. 

Räpyteltyään itsensä takaisin hetkeen saattoi havaita, 

ettei kyseessä ollutkaan kala tai vesi. 

Jokaisella syöksyllä sen muoto muuttui. 

Vasta kun erotti lohikäärmeen, 

joka sukelteli avaruudessa syösten sinistä, violettia ja kultaista tulta kidastaan, 

(ja jonka tulessa oli ihmeellinen ikuisuuden sointi) 

vaihtuikin näky riehakkaasti kohti laukkaavaan hirnuvaan varsaan, 

jonka kavion iskujen jäljiltä maa tärisi 

ja ilman täytti rikki mennen tuoreen nurmen tuoksu. 

Salamoiden saattelemana se liikkui nopeammin kuin itse aika. 

Pyörähti kehräämään kissa lailla hetkeksi korvan juureen. 

Samettisen silittelyn saattelemana. 

Tai pelkkänä sähkön tuntuna ilmassa, joka nostatti korvat pystyyn. 

Ja juuri ennen kuin ehti kääntää päätään ottaakseen sen hännästä kiinni, 

oli se taas poissa. 

Niin kaukana, ettei uusinta muotoa edes nähnyt. 

Jostain etäältä sen laulu silti vielä kuului... 

Aivan kuin haastaen keksimään keinon, 

kuinka läpäistä samoin ajan ja paikan. 

Jotta voisi olla samaan aikaan maailmankaikkeuden toisella puolen 

ja siinä aivan lähellä. 

Jotta voisi uida perään. 

Jotta voisi uida rinnalla. 

Koska kiinni piteleminen ei enää tuntunut hyvältä. 

Koska olisi hulluutta edes yrittää. 

Ja seikkailuista kiehtovin olisi nähdä,

 minne sukelletaan seuraavaksi.

Myrskyni, satamani

Sinä nostatat myrskyn minussa ja olet minun satamani. 

Ja vaikka pelkään menettäväni sinut, näytän sinulle haavani. 

Sinun valosi näyttää kaikki pimeät kuiluni ja täyttää ne rakkaudella. 

Haastaa kohtaamaan kaikki pelkoni ja antautumaan ehdottomuudella.

Yksin olen vahva, sinun kanssasi esiin tulee hauraus. 

Ja silti tuntuu kipeältä ajatus elämästä ilman sinua. 

Olen mielelläni hauras, jos se tarkoittaa, 

että sinä kannattelet minua. 

Yksin sinulle annan osan takkaani kannettavaksi. 

Vain sinuun nojaudun, antaudun tuettavaksi. 

Ja vaikka pahin pelkoni toteutuisi, 

silti pelkkä olemassa olosi todistaisi maailman olevan mitä parhain. 

Eikä mikään suurempi unelma voisi toteutua kuin se, 

että kaikessa tässä vajavuudessani olisin silti sinulle rakkain.

Lupa puhua

Silloin vuosia sitten 

Kaikki tämä viisaus oli vain aavistus minussa

Kaikki tämä rakkaus odotti vielä vuoroaan tulla esiin

Mutta kun maa järisi jalkojen alla 

Ja teki railoja auringon säteitä varten 

Niin silloin aavistus muuttui tiedoksi 

Ja nyt viimein olen saanut luvan puhua

Sateenkaarikorppi

Jos näkisit ja tietäisit sen minkä minä

Ymmärtäisit olevasi kaikkien laulujen ja runojen arvoinen

Et painaisi päätäsi turhaan rintaa vasten

Etkä peittäisi itseäsi keneltäkään

Kannat ylläsi tummaa viittaa

Koska luulet, että näin sinun on tehtävä

Mutta sinä kimaltelet itseltäsi salaa

Kun viitta heilahtaa

Kun hymyilet vapautuneesti

Kun suutelet

Ja lämpimissä sanoissasi

Kai tiesit, että korpin mustat sulat heijastavat sateenkaaren kaikki värit?

Korppini, joka luulee olevansa harmaa varis

Sinulla on viesti rakkaudesta

Mutta vielä sinä pitelet sitä piilossa rintaasi vasten