Synnyin rautahäkkiin.
Samanlaiseen, johon niin kovin moni muukin.
Hapuilin pimeässä kuolema kintereilläni.
Yritin vilkuttaa kaltereiden välistä valoon toivossa,
että joku tulisi vapauttamaan minut.
Vaan huomasin, että unessa olin jo vapaa.
Ja että se olikin kultainen kehto, jossa minua kasvatettiin.
Kaikki rajoitteet ja kärsimys toimivat opaskyltteinä kulkea oikeaan suuntaan.
Ja jokainen seinä, vaikka tuntui iskuilta, olikin mitä rakastavin hyväily.
Ja aina käytössäni on ollut Äiti Maan povi
sekä Iäisen Isän syli.
Eikä minulta koska ole mitään todella tarvitsemaani puuttunut,
kun olen vain ymmärtänyt pyytää.
Ennen harvoin osasin.
Ja kun tarvitsi vain pyytää.
Onneksi sen lopulta sisäistin.
Nyt kun kasvoin riittävän isoksi, synnyin kultakylvyssä uudelleen.
Minusta tuli viimein se miksi Luojani minut tarkoitti.
Kalmattaresta tuli Luojajumalatar, Luojatar.
Enkä enää ollut kala joka ui kultavirrassa,
vaan virta itse.
Se, jota kalat seuraa.
