Would I be I

Would I be I without all the things I've done?

If I wouldn't fail and fall like I did.

To the ground.

Again and again and again... 

And still got up and kept going again.

Until I had no reason to fall anymore.

What would I be like, if I wouldn't be scared the way I did?

Would I feel the same compassion for the ones that are still scared?

Who also got wounds to heal from the life.

And even from the people who you thought should be the guardians of your heart.

From those who should have protect you. 

Should have taken care of you.

Who taught you to scare.

And that you should dislike yourself.

Just because they didn't know any other way. 

Would I love the way I do, if I wouldn't had the strength to forgive them? 

To love THEM anyway? 

To feel the gratitude from the lessons learned? 

And finally choose to forgot about, what you thought their crime was.

There was something... 

... but it really doesn't matter.

If I wouldn't yet allowed myself to love who am I?

Would I feel the joy and peace that I do, if I hadn't learn to laugh and smile like I do?

Even through tears and sweat of pain.

While no one was watching, so you knew that it really was you who wanted.

Who felt like it.

Who felt the need and enjoyed it.

Who slept the night while everything wasn't on their place.

When things were still imcomplete.

When you didn't know how to survive the day starting the next dawn.

Which you doubt might not come.

That this is it.

The end.

Of all.

Of you.

But the sun rised and showed you there is much to come.

Good things.

Wonderful things.

And after that little rest you felt - now I can breathe.

Now I feel free! 

Would I like to be other than me?

To had another kind of life?

Oh, why would I?

Muutos tulee, oletko valmis?

Hän vapautukoon iäisestä ikeestään,

joka itkua ylläpiti.

Lempeä kevättuuli sen ilmoitti;

nyt muuttuu maa

ja elämä!

Ei kiireellä, ei hosuen.

Vaan harkiten ja joustaen.

Sydän ennen niin tyhjä täyttyy valolla.

Availlen terälehtiä yksi kerrallaan.

Auttaa kurkistamaan päällä ensin varoen

ja lopulta uuteen elämään sukeltaen.

Ja sitten...

Hän on vihdoin täällä!

Kuningatar, ylhäinen.

Palvelija, alamainen.

Joka raukeana ja rentona ympärilleen katsoo.

Ja vallan kiireettä valitsee,

mihin työhön käy,

mihin askareeseen tarttuu.

Koska hän on täällä!

Vartija rakkauden.

Poskea sivellen käteesi tarttuu.

Ja johdattaa sinne minne pitää.

Missä tarvitaan.

Missä rakkauden opit täyttyvät.

Eikä itkua ja murhetta enää kivussa tarvita.

Vaan onnen kyyneleet vierittää.

Ravitsemaan maata alla jalkojen.

Ja kehoansa hellimään.

Sanotaan hyvästi

Ei se ole rakkauden loppu, vaikka sanotaan hyvästi.

Vaikka kehojemme välissä etäisyys, olet sydämessä.

Olet sen pysyvä osa, vaikka muistot haalistuvat.

Osa minua, osana tarinaani.

Kosketellessani elämäni lehtiä, myös sinä tunnut.

Haluan tuntea.

Koska se parantaa.

Myös silloin, kun tunnut jälleen kipuna.

Kaunaton kauneus

En jaksa kaunaa kantaa. 

Murheen viittaa roikottaa. 

Vaan vanhan heitän ilmaan. 

Antaa korppien pois kuljettaa. 

Jäljelle jää se hyvä. 

Kaunis. 

Ainutkertainen. 

Sillä lopulta meistä jokainen, 

on vain ihminen. 

Voi tehdä virheen,

toisenkin

eikä se sydäntä kuolleta. 

Etenkään, kun toteutuu tärkein, 

tekee oikein 

ja toteuttaa omaa parasta. 

Se rakkaus on pyhä, lähde suuruuden.

Ja sen matkan tulisi taitaa

aivan jokaisen ihmisen.

Joten valitkoon rauha, 

eihän ongelmaa lopulta koskaan ollutkaan.

Levollisin mielin siis voimme 

elämää käydä jatkamaan. 

Jos olisin eläin, olisin aasi - Annen terapiaruno

 Olen helpotuksen tuoja, kehon ja mielen siankärsämö - joskaan en aina itselleni. 

Olen Uluru.

Majesteettinen, mutta silti turvallinen.

Lämpöä hehkuva kivi, jonka ääreen voi tulla vain olemaan ja kuulemaan maan ääntä. 

Sen voiman värähtely kulkee kaikuna sinnekin, jossa ei enää ihmiskorvalle soi. 

Olen joka sään Goretexit. 

Valitsen usein maastot, joissa joutuu vähän rämpimään, mutta palkinnoksi saa nähdä jotain erityisen kaunista. 

Kaivattu seuralainen mielen rämeiköihin. 

Ja niin kestävä, että on luultu etten kulu puhki. 

Osaan kyllä pysähdellä ja edetä rivakasti, tarpeen mukaan, olenhan ketterä pyörä. 

Sellainen leppoinen mummumankeli. 

Joka kitisee ja kolisee, kun muuterit ovat löysällä. 

Silti niiiin mukava ajopeli, 

käyttöominaisuuksineen ja pehmeine penkkineen. 

Vaan löytyy myös tehoa ja moderneja ulottuvuuksia. 

Tähän pyörään on kiinnitetty rakettimoottori! 

Joten päästään kyllä kauas ja niin lujaa, että jo pyörryttää. 

Avaruuteen ja läpi maidonreikien. 

Paikkoihin, johon voi jopa eksyä. 

Tappovehje, 

jos vääntää hellittämättä kaasusta. 

Olen harmaa. 

Sekoitus mustaa, jossa on kaikki. 

Ja puhdasta valkeaa, jossa ei ole mitään. 

Olen siis pirtelö, jonka ainekset valitaan päivän mukaan. 

Jos valitsee kaikki värit ja maut samalla kertaa, olen liikaa kaikkea. 

Olen harmaa mössö. 

Ainesosat voi luetella, mutta kukaan ei ole päässyt vielä loppuun asti - 

luovuttamatta.

Ja kyllä minä ymmärrän. 

Onhan se puuduttavaa, kun luulee kysyvänsä yksinkertaista asiaa ja päätyy kuulemaan analyysiä siitä, mitä kukin ainesosa tässä pirtelössä edustaa.

Olen Joutsenlampi, mutta etsin ulospääsyä lumouksesta muuten kuin kuolemalla. 

Olenko Odette vai Odile? 

Vai molemmat samassa paketissa - jolloin olisin taas se harmaa? 

Ja ehkä siksi joka hiton Siegfried on ihan pihalla ja päätyy kosimaan toista muijaa?

Sekoittaako se minut jo velhoonkin, joka minut vangitsi?

Olen perhosuinti, vahva harjoittelusta elämän raskaissa vesissä. 

Joka saa ympärilleen roiskumaan kirkkaita pisaroita muiden katsella. 

Jonka pää on jo seuraavassa sukelluksessa, kun muilla on vielä aikaa kiireettä ihastella. 

Vettä kauhoessa kiinnityn silti lupaukseen perhosen transformaatiosta. 

Joko olisi oikea hetki muuntua siankärsämöstä ruusuksi? 

Korvata harmaa purppuralla? 

Kulkea paljain jaloin rentoa kävelyä? 

Olla oman elämänsä taideteos? 

Kulkea katsomassa nähtävyyksiä kuvien katseluna sijaan - kaikilla mahdollisilla maailman kulkupeleillä?

Olisiko viimekin aika murtaa velhon taika?

Löytää uusi tarina sille - kuka minä olen. 

Jääkukat

 Jääkukkia

Höyryssä, jota hengitän

Sormenpäissä, joilla kosketan

Sylissä, joka sisäänsä sulkee

Näennäisesti kävelen

Mutta kyllä sen aistii

Oikeasti tanssin

Ja levittelen kukkasia sinne tänne

Muodoltaan kauniita hiutaleita

Jotka taittavat valoa

Tuovat kuulautta taloon

Ja tuovat lohtua sille, 

joka allapäin päätänsä roikottaa

Pieniä lahjoja, joista en pyydä vastinetta

En palkkaa

Vaan ilosta annan

Ja seuraan niiden luomaa lumoa

Annan niiden luoda muutosta

Josta itsekin pääsen nauttimaan 

Minunlaiseni jääkukkaset 

- ei vettä, vaan tiivistynyttä valoa

Minä hukun

Minä hukun.

Hukun tähän mätään.

Sydänmätään, joka valuu valtoimenaan.

Muodostaa meren ympärilleni.

Ja painaa tahmallaan pinnan alle.

Vain vaivoin saan räpiköityä pään pinnalle.

Ottamaan muutamia elämän hengenvetoja.

Kun mätä laskeutuu, 

polkevat jalkani tuntevat tukevaa maata jalkojen alla 

- tuleekin uusi aalto.

Kastelee päätä myöden.

Sen makea löyhkä saa silmät kirvelemään ja kurkun puristamaan.

Houkuttelee luovuttamaan.

Tuntuisi niin hyvältä luovuttaa.

Kuin koko elämä olisi pedattu sitä hetkeä varten.

Ja päätän sallia sen.

On lupa luovuttaa.

Laitan silmät kiinni.

Jatkan liikettä.