Etteivät värjyisi, etteivät särkyisi

 Etteivät värjyisi, etteivät särkyisi

Rikki menisi aivan kokonaan

Suojaa toivoen, rohkeutta keräten

Yrittivät elämää uudestaan ja uudestaan

Vasta kun murtuivat, periksi antoivat

Yrittämisestä pystyivät luopumaan 

Paikalleen jäivät

Mitään ymmärtämättä

Hyväksyen kaiken sellaisenaan

Kaikki oli lopulta kuten pitikin

Täydellisyys epätäydellisyydessä

Suurimmat onnistumiset epäonnistumisissa

Myös sydämen katovuosina

Sudenhetkinä

Maassa tuskaisena maatessa

Vallitsi rauha mielettömyyden keskellä 

Löytyi turva turvattomuudessa

Tuli viisaus miettimättä

Täytti rakkaus synkimpinäkin hetkinä

Toteutui tarkoitus olemiseen todeksi

Saapui unelmia verevämpi elämä

Stardust

Stardust in her fingers

Stardust in her hair

All that magnificent glowing

Makes her magical and fair

Pekalle

Sydämessäsi suuri hiljaisuus.

Kuin pimeässä, jossa valoa ei tuo kuin tuikkivat tähdet.

Jossa kaikki ympärillä nukkuu.

Mutta ei se ole tyhjyyttä.

Vain lepo, jonka tarvitset.

Kun olet aikasi katsonut revontulia.

Tallettanut niiden loistoa muistoihisi.

Sydämesi liike jatkuu.

Nousee uusi syvä sointi.

Joka yhtyy toiseen.

Jonka omakseen tuntee. 

Pimeät kuilut

Pimeät kuilut ovat petollisia

Vetävät puoleensa 

Houkuttavat kurkistamaan 

Ottamaan selvää

Ja aivan huomaamattaan siitä mustasta liejusta myös huumaantuu

Jää tanssimaan vaitonaista tanssia

Tuntien vellin varpaiden väleissä

Ja niin on helppoa jäädä sinne 

Pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus

Kauemmaksi kuin edes halusi

Lieneekö sattumaa vain, että jostain etäältä kuuluvat sanat

Tai yksittäinen auringonsäde havahduttaa takaisin hereille

Näkemään, että ympärillä on silti vielä kauneutta

Ja että avaamalla salvan likavesi huuhtoutuu pois

Paine helpottaa

Ja jäljelle jää vain kaiku

Se tahma…

Se on silti  niin tarttuvaa

Vaikka luulee jo pesseensä itsensä puhtaaksi

Niin jostain sitä taas ilmaantuu sormiin

Eikä vesi ja saippua pese puhtaaksi

Eikä irtoa väkisin edes juuriharjalla

Sen pitää antaa kulua pois

Mutta ne pienet tummat läiskät käsissä saavat taas kaipaamaan

Tunnet pienen onton pakotuksen

Ja niin huomaat huhuilevasi kuiluihin

Jäät kuuntelemaan

Joko kuulet oman äänesi

Tunnistat sen

Vai vieläkö suru puristaa kurkkua

Ja samalla kaipaat ja pelkäät

Että sinulle vastaakin muu kuin kaiku

Tietämättä edes mitä sen voisi olla

Se voisi olla luisevaraajainen Kuolema

Tai sokaiseva Elämä

Jotain

Tuntematonta

Ja siksi niin pelottavaa 

Mutta juuri tällä hetkellä et halua asiaa ajatella

Tai ottaa selvää

Teet vihdoin sen, mitä kuilut opettivat

Suljet silmäsi

Ja annat itsesi vaipua tyhjään uneen  

Uudesta uudempi minä

Ymmärrän, koska minua ei ole aina ymmärretty

Osaan olla haavoittamasta syvään ja tahallani

Koska olen ollut niin monesti haavoilla

Olen luopunut jo niin monta kertaa, että voin olla tarttumatta kiinni

Uupunut, vajonnut, mennyt rikki niin monta kertaa

Että tiedän jo milloin maata vain paikallaan

Milloin antaa ajan kulua

Ja milloin kerätä palaset jälleen kasaan

Uudeksi kuvaksi

Jota opettelen minuksi kutsumaan

Odottamattomat asiat silti vielä satuttavat

Potkivat keuhkoni hetkesi lamaan

Kääntävät vatsani ympäri

Kun joku ihastelee pelottomuuttani

Vahvuuttani

Lämpöäni

Ja tuota kykyäni ymmärtää

Jos se sanotaan kuvitellen, että se kaikki on aina ollut minussa

Että siksi en voi ymmärtää heikkoutta

Kun minä olen niin perkeleen erinomainen ja viisas

Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja!

Ei minusta ole pidetty huolta

Kysytty tuntuuko pahalta

Tai tarjottu auttavaa kättä

Ei ole ollut rintaa, mitä vasten painautua

Ei ole ollut perääntymisen tai heikkouden ylellisyyttä

Ei ole ollut asioita, jotka pitävät elämässä kiinni

Tai ilonaiheita

Aina ei ole ollut edes huonekasvia seuraa pitämään

Minut on murjottu tähän muotoon

Elämä ja ihmiset tekivät sen

Eivät pahuuttaan

Minulla on ollut vain kovin vähän arvoa

Minuun on voinut purkaa pahan olonsa

Minut on voinut uhrata

Heittää susille

Ja luottaa, että minä pelastan jälleen itseni

Nostan itseni takaisin pystyyn

Kait sekin on kehu, kun ihmiset luottavat, että minä selviän

Vaikka eivät luota siihen, että kykenevät siihen itse

Ja silti ei vaadi voimaa tai rakkautta ojentaa heille kaikille kätensä

Vaan olla antamatta

Olla hiljaa

Ja antaa asioiden vain olla

Antaa toisille vuoron opetella itse

Se ylellisyys, jota minulta ei ole koskaan puuttunut

Mutta nyt katselen jälleen uutta kuvaa

Vielä ymmärtämättömin silmin

Vielä hahmottamatta, minkä muodon otan seuraavaksi

Siinä on niin paljon keveyttä

Osaan puutteen ja kärsimyksen sanat

Mutta mistä löytää sanat tätä vapautta kuvaamaan?

Nauttikaa elämänne kokonaisina, olkaa hyvä!

Mustahattuinen mies kuiskii intiaanille

Mikä on se ääni, joka kuiskii vasempaan korvaan asioita?

Sanooko se, että et kelpaa?

Että et ole riittävän hyvä?

Vai onko se vain kuisketta pimeydestä, jossa ei ole edes sanoja?

Miksi se seuraa sinua kaikkialle?

Ei anna hetken rauhaa.

Kenelle koet olevasi velkaa niin paljon, mielenrauhaasi saa näin häiritä?

Milloin väsyt siihen?

Ajat pois?

Kun tiedät, että kaikki velat kyllä tasataan muutenkin. 

Jos ei tässä elämässä, niin seuraavassa.

Voitko sallia sen?

Vapautumisen?

Tahdotko koko elämäsi vain omiin käsiisi?

Vai tarvitseko aikaa?

Luopua?

Tehdä surutyötä?

Ennen kuin astut askeleen kauemmaksi?

Ja sen jälkeen kuljet pysähtymättä...

Rakkauden mosaiikki

Palasia värikkäitä tien varreltani keräsin. 

Niitä yhteen sovittelin, kunnes unestani heräsin. 

Peili muuttui todeksi, katselin omaa kuvaa. 

Näkyä mä ihmettelin ja yllättävää lupaa. 

Harteiltani laskea sain taakan ikiaikaisen. 

Muodon muuttaa uudeksi, jättää pois vaivaisen. 

Pelkkä kuu en enää ollut, heijastaen aurinkoa. 

Vaan aivan oma sinfonia, joka kutsuttuna

maata, merta, ilmaa kitkee, tuoden helpotuksen. 

Joka kylvää uuden liikkeen, tuo julki ilmoituksen. 

Rajapyykki saavutettu, on aika jättää vanha. 

Sovitettu synnit on, vanhentunut karma. 

Ei edes roolit palvelijan toimi sovittuna. 

Jos menneen, suvun, sielun, maan ongelmat ratkottuna. 

Vapaasti valiten, tietä astuen, mieli kevyenä. 

Itsemme löytäen, erillisyydestä luopuen toimimme yhteisönä. 

Ohjaten maista laivaa kohti tähtitaivaan kaarta. 

Neon oktaavia tapaillen, Utopian saarta. 

Luoden uutta dynastiaa, maailmanjärjestystä. 

Tasapainon valitessa, kaikki tulee sydämestä

ja nii aika pysähtyy ja alkaa alusta.