Ystäväni

 Ystäväni

Sanoit sen niin monta kertaa

Että viimein pysähdyin ajattelemaan

Olinko sittenkään sammakko?

Jos olenkin perhonen?

Urpuviidan mietteitä

 Elämän juoksuhiekka mua ahdistaa

Tuntuu, että hukuttaa, pitää mua paikallaan

En rannekellon anna aikaani mun tahdistaa

Yöllä en nuku, päivällä en aherra

Vaikka aina en hymyile, en silti ole toivoton

Ajatusten virta vaan on niin vitun loputon

Sisällä tunnen mikä oikein on tai mikä väärin

Kun maailma ei sitä näe, se nostaa käyrän sfääriin

Miksi rauha, rakkaus ei maapallolla vallitse?

Miks egot, oma etu ihmisiä hallitsee?

Vaik tuntuu et tää meno onkin perseestä

En luovuta, vaan jään odottamaan ihmettä

Minä elän

 Oon ehkä hullu, vaikka sanon sen ääneen.

En oo kuin muut, jotka tunne ei itseään.

Ne lymyää alla kauniin kääreen.

Mä paljastan myös kaiken ruman ja ikävän.

Ja mä elän, taivastellen paskaa.

Elän, rakkautta vannoen.

Elän, tietä raivaten. 

Itsepäisesti.

Minä eläin vastoin odotuksii.

Elän itselleni. 

Elän, kaikesta nauttien, 

kaikesta iloiten.

Kaiken ansaiten.

Leijonaportti

 Suolaiset kyyneleet poskillasi.
Annat niiden valua vapaana.
Tippua jalkoihisi kuin sadepisarat
ja huokaiset syvään.

Ei tämäkään ollut vielä loppu,
vaikka tunnetkin pienen kaihon kesän viimeisten lämmönsäteiden hiipuessa hiljalleen pois.
Ei ollut joutsenlaulu,
vaan jälleen yksi uusi syntymä elämässäsi.

Kun luonto ympärilläsi käpertyy kohti lepoa,
sinä heräät elämään.
Kuten joka syksy.
Levättyäsi ja kerättyäsi aurinkoa itseesi leijonan lailla sinä heräät uudelleen.

Äänesi voima ja hyppyjesi jäntevyys on sinulle vielä mysteeri.
Piilevä potentiaali.
Riittää, että tässä kohtaa olet vain kaikkine aisteinesi hereillä.
Tarkkailet ja kuuntelet tilaisuutta koetella uusia rajojasi.
Voit hymyillä huoleti ja kehrätä rennosti.
Olet kyllä valmis, kun aika koittaa…

Varo askeliasi neitokainen

Varo askeliasi neitokainen

Ettei halla vie

Ettei upota suohon

Kyyn peittämiä ovat polkusi reunuskivet

Ja myrskyn vaahtopäitä on lähestymässä edessäsi näkyvällä merellä

Kaikki pahat tekosi lunastetaan nyt maksuun

Korkoineen

Valmistaudu järkyttävään

Torjumaan kylmää

Kerää viimeisetkin risut

Ja käytä niitäkin säästeliäästi

Sydämen katovuodet

Kirstun vaarnat teroittuvat ajan hampaassa

Usko, että nyt on syytä pelätä

Henkesi puolesta

Elämäsi puolesta

Vapise!

Tekstin Sirpan maalaukseen

Unissasi jo tiedät, mitä tuleva on. 

Kuinka elämä voi olla iloa ja verraton. 

Muutos lähes valmis, loppu jo häämöttää. 

Mene moodiin, jossa nautit, se vauhtia edistää. 

Surut on surtu ja pimeäkin on nyt lempeä syli. 

Rakkauskin jo vyöryy hetkittäin maljasi yli. 

Ei edessä opittavaa ole enää kovaa, 

vaan silkkaa rentoutta ja sen opettelua, että olet vaan. 

Salli, helli, kiitä ja silittele. 

Niiaa, pyörähdä, tanssi ja liihottele. 

Kaunis on sielusi sinun ja itsenäsi kovasti rakastettu. 

Lakkaa siis yrittämästä ja huomaat olet siunattu.

Rakkaudesta

 Halusin tietää, osaanko vielä rakastaa.
Vieläkö kykenen avaamaan sydämeni?
Ja osaanko rakastaa myös silloin, kun toinen ei toteuta toiveitani.
Ei puhu, tee ja mene kuten haluan.

Halusin tietää kykenenkö olemaan läsnä 
myös silloin, kun ennen olisin valinnut olla yksin.
Näyttäisinkö pahan oloni?
Sanoisinko ulos itsestäni myös ne sanat, 
jotka vaativat päästä kuuluville, vaikka tuomitsin ne itsekin?

Saisinko aikaan aitoa keskustelua?
Aidon yhteyden?
Vai vieläkö odottaisin harmonista hyminää?
Ja että osaisinko jo pitää puoleni, 

kun toinen heikkoudessaan sälyttäisi jotain päälleni?
Osaisinko palauttaa vastuun takaisin omistajalleen vastuullisesti? 
Nähden toisen tarpeen tukeen ja lempeyteen?
Sortumatta paheksuntaan tai ylimielisyyteen?
Antaisinko itselleni anteeksi, kun itse tuputan toiselle minulle kuuluvaa?

Päästäisinkö vapauteen, kun aika on?
Pitäisinkö sydämessä siitä huolimatta?

Harjoittelin rakkauden lakeja vain havaitakseni 
ettei niitä ole.