Hugolle

Niin kovin vinhaan kulkevat päivät ohitsesi
Ja niin kovin toivot saavasi pidellä niistä muutakin kuin pelkkiä muistoja
Vaan se huoli siitä, ettei aurinko enää paista 

ja että vain tummia murhepilviä elämäsi taivas,

 kantaa on turha
Sitä samaa huolettomuutta, iloa ja riemua päiväsi voivat sisältää
Ainakin jos pidät sitä tavoitteena etkä suostu olemaan liian vakavana
Ja etenkin kun muistat antaa itsellesi luvan harjoitella elämää ja askareitasi

Vaan jotain sinun on syytä pidellä tuleviin päiviisi 
Auringon meille kaikille tuovan hymysi, ystävällisyyden täyttämä tuike silmissäsi 

ja ennen kaikkea kullasta valettu suloinen sydämesi
Tuon kolmikon kera saat tummimmatkin pilvet väistymään 
Ja kaikki on aina lopulta oikein hyvin 

Juhannusterveiset

 Jos uppoankin aikaan

Hiljaisuuteen vajoan

Kuin veden pohjaan, 

josta viiveellä ylös nousevat kuplat tuovat vain kaikuja laulustani

Ei se ole merkki etten välitä

Etten oloasi tai murhettasi tahdo jakaa

Joskus minun vain täytyy vaieta

Kääntyä sisään ja kuunnella sydämeni viisautta

Tai irrottaa arjen kahleet ja tanssia luonnontilassa

Aiestien maailmaa ilman velvollisuuksia

Jotta voin virkistyä

Jotta voin uudistua

Että osaan kokea sinut entistä kirkkaammin

Sinä päivänä

Sinä päivänä, kun viimein näen sinut, 

ajan ei tarvitse lakata juoksemasta 

eikä luomakunnan pidätellä hengitystään. 

Ei. 

Sinä päivänä sydämeni saa hakata hiukan nopeammin 

ja silmäkulmiini alkavat kerääntyä pienet naururypyt. 

Ja sinun kehosi pehmenee jo pelkästä aavistuksesta, 

että sitä tullaan silittelemään mitä suurimmalla hellyydellä. 

Sormenpääni lempivät hissukseen rypistyviä pakaroitasi. 

Ja sinun katseesi muistaa harmaantuvissa hiuksissani aikanaan leiskuneen kullan. 

Sinä, minun kävelykeppini. 

Ja minä, sinun pesukintaasi. 

Arkisissa asioissa suurempaa kuin vain arkista rakkautta. 

Kipakatkin sanat syntyen intohimosta eikä kyllästymisestä. 

Hiljaisuus jaettua läsnäoloa eikä mykkäkoulua. 

Elämä, joka mahdollistaa sinut ja minut eikä vain meitä. 

Ystävänpäivänä

Be my friend through all the years

I will share my hopes and fears

If you're unhappy, I help you cry 

And after that, I make you smile. 

* * *

Ole ystäväni läpi vuosien

Toiveeni ja pelkoni jaan kanssasi

Kun olet onneton, autan sinua itkemään

Ja sitten laitan sinut hymyilemään

Olen kirjoittanut runon 8. luokalla englanninkielen tunnilla annettuun tehtävään.

Pistävät sanat

Sanat pistävät.

Kuin neulankärjet.

Jotka läpäisivät ihon ja jättivät muiston jonnekin sinne syvälle. 

Jotka edelleen uinuen ovat tulehduksissa 

välillä purskauttaen tulehtunutta eritettään pintaan. 

Haisten pahalta.

Maistuen pahalta. 

Tuoden kuvotuksen ja vilun väristykset. 

Eikä vain sanat, vaan myös ne kaikki kovat ja arvostelevat katseet.

Ja kaikki se vastaanotettu viha ja kiukku, joka tuntuu vieläkin kehossa 

kuin piiskan iskut tai läimäisyt avokämmenellä. 

Tai kaikki ne pirulliset kehut, jotka oli tarkoitettu satuttamaan 

tai lausuttiin halveksuen. 

Tai ne ”lahjat”, jotka annettiin omahyväisyydellä.

Tai ne ”lahjat”, jotka sinut pakotettiin ottamaan vastaan, 

vaikka joka solu huusi ”EI!”. 

”Lahjat”, jotka asettelit esille samalla innolla 

kuin olisit nielaissut kurkusta alas kauhallisen paskaa.

Kaikki tuo sinuun vieläkin patoutuneena. 

Mutta ei enää. 

Avaat patosi.

Annat ilkeyden virrata pois.  

Päästät otteesi niistä irti.

Luovut halusta kostaa.

Halusta jatkaa perinnettä. 

Tarpeesta saada hyvittelyä. 

Luovut tarpeesta olla lapsellinen ja alat aikuiseksi.

Kohtaat itsesi sellaisena kuin olet.

Myös sinusta nousevat satuttavat sanat.

Annat niille luvan olla olemassa ja tarkastelet niitä hellyydellä. 

Koska nekin ovat rakkautta. 

Vääristyneessä muodossaan.

Rakkaudellasi oiot ne.

Ja kasvat jatkossa suorempaan. 

Minä en ole ehtymätön kaivo

Sieluni tuli palaa ikuisella liekillä.

Ollen aina valmiina jakamaan lämpöään ja viisauttaan muille.

Väsymättömästi ja kyselemättä miten minä tästä hyödyn.

Koska erillisyys on harhaa.

Kaiken minkä teen sinulle, teen myös itselleni.

Ihmisenä minä en ole ehtymätön kaivo,

joka jaksaa levotta ja ravinnotta. 

Odottamatta edes kiitosta palkakseen.

Maailmankaikkeus pitää huolta omistaan, 

mutta vain jos pidän huolta itsestäni.

Kaiken minkä teen itselleni, teen myös sinulle.

Arvostanko aikaani?

Arvostanko terveyttäni?

Arvostanko tarvettani levätä? 

Toteutanko itse ohjetta etsiä aihetta iloita?

Minä annan nuo muille, 

mutta niin paljon harvemmin itselleni. 

Huomaan itsessäni puutteen 

ottaa vastaan sen minkä annan.

Puhumattakaan siitä, 

että vaatisin sitä tasapainon nimissä.

Olen toteuttanut auttajan rooliani tunnollisuudella.

Jopa liioitellen sitä, 

jotta se sisälläni kytevä pelko itsekkyydestä 

saisi todistuksen 

ja olisi hiljaa.

Jotta joskus menneisyydessä muodostunut käsitys, 

että olen kylmä ihminen 

sulaisi pois.

Rajoitan maailmankaikkeuden yritystä 

pitää huolta minusta toimimalla, 

kuin minulle riittäisi vähemmän kuin muille.

Kuin riittäisi, että pysyn juuri ja juuri hengissä. 

Antakaa minulle muru ja minä pärjään sillä pitkään.

Mitä jos saisin edes vähän enemmän?

Mitä minä saisinkaan sillä aikaan?

Eikä vain itselleni.

Löydän itsestäni pelon runsautta kohtaan. 

Varsinkin taloudellista runsautta.

Silloinhan minun pitäisi hyväksyä olevani arvokas. 

Yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.

Minun pitäisi tehdä yksi vaikeimmista asioista elämässäni

ja antaa itsearvostusta.  

Ja minun pitäisi toimia tuon arvostuksen mukaan.

Ja minun pitäisi hyväksyä, että taloudellinen runsaus 
voi olla kiitos siinä missä sanatkin.

Eikä merkki itsekkyydestä tai muiden hyväksikäytöstä. 

Maailmankaikkeus antoi lahjani käytettäväksi.

Minä tein päätöksen käyttää niitä.

Haastoin pelkoni ja valitsin mennä eteenpäin. 

Ehkä on jo aika kiittää siitä itseäni?

Ehkä viimein voisin harjoitella opetella ottamaan 
myös kiitoksen vastaan, 

sinun ja maailmankaikkeuden.

Sellaisena kuin se minulle halutaan antaa 
eikä vain muruina. 

Asettamatta rajoja itselleni. 

Ajatus pelottaa.

Mutta lupaan yrittää. 

Minä niin mielelläni

Minussa asuu suuri suru.

Kaikista niistä vuosista, jotka pelkäsin elämää

ja katsoin miten se lipuu ohitseni.

Itken sitä rakkaudettomuuden tuntua, 

mitä olen kokenut niin paljon elämässäni.

Säälin sitä osaa itsessä, 

joka on vuosia janonnut vastarakkautta,

mutta saanut osakseen silkkaa torjuntaa, vähättelyä tai vaikenemista.

Ihmettelen sitä kovuutta,

jolla edelleen pakotan itseäni.

Tai miten eristän itseni lukkojen taakse,

piiloon kylmältä peiton alle. 

Jokin osa minusta vieläkin sanoo, että antakaa minun olla.

Antakaa minun jo luovuttaa ja vain haalistua pois.

Antakaa minun lahota paikoilleni ja singota ikuisuuteen.

Minä niin mielelläni eläisin ja rakastaisin.

Jos osaisin.