Pistävät sanat

Sanat pistävät.

Kuin neulankärjet.

Jotka läpäisivät ihon ja jättivät muiston jonnekin sinne syvälle. 

Jotka edelleen uinuen ovat tulehduksissa 

välillä purskauttaen tulehtunutta eritettään pintaan. 

Haisten pahalta.

Maistuen pahalta. 

Tuoden kuvotuksen ja vilun väristykset. 

Eikä vain sanat, vaan myös ne kaikki kovat ja arvostelevat katseet.

Ja kaikki se vastaanotettu viha ja kiukku, joka tuntuu vieläkin kehossa 

kuin piiskan iskut tai läimäisyt avokämmenellä. 

Tai kaikki ne pirulliset kehut, jotka oli tarkoitettu satuttamaan 

tai lausuttiin halveksuen. 

Tai ne ”lahjat”, jotka annettiin omahyväisyydellä.

Tai ne ”lahjat”, jotka sinut pakotettiin ottamaan vastaan, 

vaikka joka solu huusi ”EI!”. 

”Lahjat”, jotka asettelit esille samalla innolla 

kuin olisit nielaissut kurkusta alas kauhallisen paskaa.

Kaikki tuo sinuun vieläkin patoutuneena. 

Mutta ei enää. 

Avaat patosi.

Annat ilkeyden virrata pois.  

Päästät otteesi niistä irti.

Luovut halusta kostaa.

Halusta jatkaa perinnettä. 

Tarpeesta saada hyvittelyä. 

Luovut tarpeesta olla lapsellinen ja alat aikuiseksi.

Kohtaat itsesi sellaisena kuin olet.

Myös sinusta nousevat satuttavat sanat.

Annat niille luvan olla olemassa ja tarkastelet niitä hellyydellä. 

Koska nekin ovat rakkautta. 

Vääristyneessä muodossaan.

Rakkaudellasi oiot ne.

Ja kasvat jatkossa suorempaan. 

Minä en ole ehtymätön kaivo

Sieluni tuli palaa ikuisella liekillä.

Ollen aina valmiina jakamaan lämpöään ja viisauttaan muille.

Väsymättömästi ja kyselemättä miten minä tästä hyödyn.

Koska erillisyys on harhaa.

Kaiken minkä teen sinulle, teen myös itselleni.

Ihmisenä minä en ole ehtymätön kaivo,

joka jaksaa levotta ja ravinnotta. 

Odottamatta edes kiitosta palkakseen.

Maailmankaikkeus pitää huolta omistaan, 

mutta vain jos pidän huolta itsestäni.

Kaiken minkä teen itselleni, teen myös sinulle.

Arvostanko aikaani?

Arvostanko terveyttäni?

Arvostanko tarvettani levätä? 

Toteutanko itse ohjetta etsiä aihetta iloita?

Minä annan nuo muille, 

mutta niin paljon harvemmin itselleni. 

Huomaan itsessäni puutteen 

ottaa vastaan sen minkä annan.

Puhumattakaan siitä, 

että vaatisin sitä tasapainon nimissä.

Olen toteuttanut auttajan rooliani tunnollisuudella.

Jopa liioitellen sitä, 

jotta se sisälläni kytevä pelko itsekkyydestä 

saisi todistuksen 

ja olisi hiljaa.

Jotta joskus menneisyydessä muodostunut käsitys, 

että olen kylmä ihminen 

sulaisi pois.

Rajoitan maailmankaikkeuden yritystä 

pitää huolta minusta toimimalla, 

kuin minulle riittäisi vähemmän kuin muille.

Kuin riittäisi, että pysyn juuri ja juuri hengissä. 

Antakaa minulle muru ja minä pärjään sillä pitkään.

Mitä jos saisin edes vähän enemmän?

Mitä minä saisinkaan sillä aikaan?

Eikä vain itselleni.

Löydän itsestäni pelon runsautta kohtaan. 

Varsinkin taloudellista runsautta.

Silloinhan minun pitäisi hyväksyä olevani arvokas. 

Yhtä arvokas kuin kaikki muutkin.

Minun pitäisi tehdä yksi vaikeimmista asioista elämässäni

ja antaa itsearvostusta.  

Ja minun pitäisi toimia tuon arvostuksen mukaan.

Ja minun pitäisi hyväksyä, että taloudellinen runsaus 
voi olla kiitos siinä missä sanatkin.

Eikä merkki itsekkyydestä tai muiden hyväksikäytöstä. 

Maailmankaikkeus antoi lahjani käytettäväksi.

Minä tein päätöksen käyttää niitä.

Haastoin pelkoni ja valitsin mennä eteenpäin. 

Ehkä on jo aika kiittää siitä itseäni?

Ehkä viimein voisin harjoitella opetella ottamaan 
myös kiitoksen vastaan, 

sinun ja maailmankaikkeuden.

Sellaisena kuin se minulle halutaan antaa 
eikä vain muruina. 

Asettamatta rajoja itselleni. 

Ajatus pelottaa.

Mutta lupaan yrittää. 

Minä niin mielelläni

Minussa asuu suuri suru.

Kaikista niistä vuosista, jotka pelkäsin elämää

ja katsoin miten se lipuu ohitseni.

Itken sitä rakkaudettomuuden tuntua, 

mitä olen kokenut niin paljon elämässäni.

Säälin sitä osaa itsessä, 

joka on vuosia janonnut vastarakkautta,

mutta saanut osakseen silkkaa torjuntaa, vähättelyä tai vaikenemista.

Ihmettelen sitä kovuutta,

jolla edelleen pakotan itseäni.

Tai miten eristän itseni lukkojen taakse,

piiloon kylmältä peiton alle. 

Jokin osa minusta vieläkin sanoo, että antakaa minun olla.

Antakaa minun jo luovuttaa ja vain haalistua pois.

Antakaa minun lahota paikoilleni ja singota ikuisuuteen.

Minä niin mielelläni eläisin ja rakastaisin.

Jos osaisin. 

Without a dope

 I’m tired of struggling

Tired of suffering

Tired of life without a hope

I’m tired of consciousness 

Tired of happiness 

And I wonder 

Why do I try to live without a dope?

Löydä oikea avain, älä takerru väärään

Hän?

Kulkee teitä, joita sinun ei kuulu astella.
Jalkojensa alla kiviä, jotka sinulle olisivat liian isoja, turhia. 
Oppia antoi, näkökulmaa.
Näkemään laajemmin, ei vain suoraa linjaa.
Kuuluu elämääsi muistoissa vain.
Osa rakkauden etsintää, kunnes löytyy avain.
Joka lukon avaa sisältäsi. 
Ja huomaat, on ollut jo pitkään edessäsi.
Et vain valita voinut ennen kaikkia niitä virheitä, 
Jotka tarvittiin löytämään lempeys, naiseus, terveys, ja kyky tehdä ihmeitä. 

Kulje vielä pala matkaa kiireettä.
Vahvista, paranna sekä kehoa että sydäntä.
Kun kuuluu klik ja portti aukeaa
Ei ole enää paluuta eikä valintaa.
On vain sinä, rakkaus ja totuus.
Ja on Hän, valo ja uskollisuus.
Yhdessä loppuun asti kuljette
Pidätte käsistä kiinni ja suutelette.
Yhä uudelleen ja uudelleen itsenne kylläisiksi,
Onnellisiksi ja viisaammiksi.
Ja vaikka hetkittäin on hämmennystä, epäselvyyttä ja riitasointua.
Ette missään kohtaa menetä toivoa.
Teistä kahdesta ja siitä mikä oikein on.
Ja yhdessä täytätte molempien kohtalon. 

Nooalle

Tuikkivat silmät

Tutkivat silmät

Jotka näkevät kaiken niin kovin tarkkaan

Mutta suu ei paljon puhu

Luontainen viisaus, olemisen ymmärrys 

Helppous, joka ei tee muiden olosta helppoa

Mutta opettaa muillekin viisautta

Ihmeellinen pieni ja viisas olento

Kuukartanolle

Pyörremyrskyn aikaan asettuivat taloksi kokki ja säveltäjä.
Vaaleanpunaiseen syliin toivat mystiikan metkut.
Herättivät hereille usvaisesta unestaan torkkuvat tontut.
Ahertamaan, askartelemaan ja pitämään lämpöä talossa.
Kutsuivat kokoon kekrihenget valmistelemaan satoa syksyn kynnyksellä.
Vaan ei vilja ole jyviä eikä leivottava leipä vatsaa turvota.
Sanat, teot ja henki kaikki yhdessä ovat työn tulosta,
joka kasvoi sekä kylmän kuuran armoilla, 

että auringon suojissa.
Ja nyt on aika tarjoilla uuden ajan leipää, 

joka on osa muutosta,
osa aaltoa,
joka pimeistä vesistä esiin nostaa kauniina kuultavat helmet, 
joiden hehku muistuttaa kuuta.
Sitä mikä tekee näkyväksi näkymättömän, 

mutta herkkyydellä
ja saa kuiskauksen kajahtamaan padon pauhulla, 

mutta soinnun kera.